Rekisteröitynyt 15.10.2017 19:05:42
Nähty 35 päivää sitten
Sukupuoli Mies
Viestejä 819
Tageja annettu 15
Vierailuja 2 408
Medioita 8
Medioiden näyttökerrat 2 340
Plussia 70
Saavutuksia Ei ole
Ristusperkele

Portaissa kulkemisen vaikeuden ymmärtää vasta kun siitä tulee vaikeaa. Ongelma se on aina ollut kaikille, mutta suurin osa on oppinut ratkaisemaan ongelman niin hyvin, että sitä ei tule edes miettineeksi. Elämä on yhdeltä katsantakannaltaan aina ongelmanratkaisua. Kutsumme ongelmiksi ongelmia, joita emme ole oppineet ratkaisemaan siten, ettei tietoista väliintuloa tarvita. Ongelmia on jokaisella, kuten oli eräillä. Hitler halusi vain kesäisen Espoolaisen rivitalotaajaman idyllin. Hän pyrki taloyhtiön hallituksessa uudelleenmäärittämään alueen lähiöksi, mutta koki suurta vastustusta muilta hallituksen jäseniltä, perusteluina olleen suomalaisen lähiön määritelmän taipumattomuuden kyseiseen alueeseen, olkoonkin että Raimo piti kioskiaan urheilukaukalon pielessä ja Mira parturia kotonaan. Hän lähti lopulta modernia tietä, kuollen kellariinsa luulotautiinsa, kuten historia ja naapurinsa tietää kertoa.

Toisaalla kuoripoika aivastaa istumista, en arvaa liekkö hellää persettä vaiko hyvistä tavoistaan, ongelma kuitenkin. Hän piti väestä, joista ei olisi tullut hänen asemassaan pitää. Hän opetti salaa orjasuvun jälkeläistä lukemaan iltaisin sivukirkossa jämäkynttilöiden valossa. Keskenään vitsailivat hänen olevan lukenut mies, vaikkei viralliseen opetukseen koskaan päässytkään osallistumaan. Nautittuaan kiertolaisluottamusta aikansa päätti herra vaaleassa puvussaan ja tummassa nahkassaan pyrkiä yhteiskunnalistamaan hahmonsa. Sanomistahan siitä tuli, solidaarisuus toimii vain puolin ja toisin, ei puolin tai toisin.

Yhteiskuntamme tarjoaman edun myötä harjoittaa ja hallita vapaa-aikaansa haluamallaan tavalla Marjaana käytti osan omastaan vetämällä käteen ja laukeamalla, johon ei miehensä kanssa kyennyt. Tänä maailman aikana kutsumme tätä feminismiksi, mutta tilanteen ollessa toisinpäin se olisi sovinismia. Marjaana saattoi, tai saattoi olla olematta välillisesti osallinen Hitlerin kuolemaan. Hän ei puoluekantansa puolesta vastustanut naapuriaan, mutta piha-aita aiheutti hänessä vallatonta närästystä. Ei ainoastaan hänen velttokullinen miehensä, tai neekerin kanssa kaveerava poikansa, mutta että vielä ylikasvanut pensasaita; siinä jos missä oli koettelemusta yhdelle.

Saapuipa poika päivänä eräänä kotiin, tuoden uutisia tullessaan. Kirkkoisä oli kokenut hankaluuksia portaiden kulkemisessa, voiden olla, että hänellä oli, tai oli olematta tekemistä asian kanssa. Ystäväänsä syytettiin asiasta, kuten oli ajan tapa. Se ei käynyt päinsä, ei lainkaan, tuumi poika harkitsematta. Joten poika myönsi, äiti vastusti. Ilman tunnustusta joku olisi joutunut hirteen, tunnustuksen myötä tilanne oli vahinko ja syytteet mitätöitiin. Kirkkoisä haudattiin Hitlerin viereen, kahvit tarjoiltiin totta kai törsäilevän seurakunnan puolesta.

Mahdollinen murhaajaperhe eli ja voi hyvin. Pojan ystävä pääsi lopulta opintoihin ja päätyi ensimmäisenä erivärisenä virkamiestehtäviin, ollen jälleen vihattu, mutta tällä kertaa ansioidensa, ei ominaisuuksiensa puolesta. Velttokullinen mies löysi ratkaisun ongelmaansa naapurin paidattomana autoaan pesevän, hikikarpaloiden vatsalihaksia pitkin valuvien, sängeksi pääseen, aina niin ystävällisen miehen makuuhuoneesta, josta vaimo ei saanut tietää mitään, vaan vietti mahdollisetettua vapaa-aikaansa masturboiden miettiessään häntä.

Mikä kaunis maailma, ikuista ongelmanratkaisua, mikä kaunis maailma.

+3  12 viestiä   22:22
Ristusperkele

Janne oli tyypillinen sopusuhtaisessa asunnossaan vuokralla asuva, naapureitaan nussiva, elämää ja kuolemaa pelkäävä, kulttuurin tunteva mutta ei juurikaan sitä nauttiva varhain kaljuuntuva silmälasipäinen mies. Kuunnellessaan enonsa kuolinpesästään viemillään stereoilla suosikkiyhtyettään Zen Cafea onnistui samaistumaan sanoituksiin, uskoen biisien kertovan hänen kaltaisestaan elämästä, vaikka todellisuudessa elikin sanoituksia itse todeksi. Jos paikallisen kuppilan “päiväkerho” tarjosikin oluitaan valoisaan aikaan sopivalla alennuksella, oli Janne paikalla. Janne kävi kerran viikossa äidillensä kaupassa ja söi samalla niitä samoja ruokia mitä lapsuudessaan. Äiti tiesi että Janne pärjää, eikä tarvitsisi kysellä tyhmiä, mikä sointui hyvin yleisen harmonian säilyttämisen kanssa, ja oli syynä miksi Janne viikoittain vielä hänelle kaupassa kävikin.

Naapurista kuului riitelyn ääniä. Romanipariskunta oli muuttanut siihen kolme kuukautta sitten. Edelliset naapurit olivat riidelleet harva se päivä, joten Janne oli jo tottunut moiseen, eikä voinut kuin olla tyytyväinen näinkin pitkästä rauhallisesta hiljaisuudesta. “Älkäämme surko että se päättyi, iloitkaamme kuinka kauan se kesti”, oli oppi jonka hän oli oppinut elämäntapa-ystävältään, ja jota pyrki nyt toteuttamaan parhaalla osaamisellaan. Riidalle ei rittänyt enää ahdas kolmio, vaan se äityi ottamaan tilaa rappukäytävän puolelta, mikä päättyi toisen osakkaan kaatuessa kännipäissään rappuun. Enää tämä elämänoppi ei pätenytkään niin hyvin kuin olisi voinut toivoa. Oli sovellettava toista, isoisältään oppimaansa: “Menkööt, minkään väärteistä oltaisiin kyllä pidetty kiinni”. Virkavalta siivosi tilanteen virkavaltavoimallansa ja tilanne seesteytyi. Liiankin kanssa, pohti Janne maatessaan olohuoneen sängyllä adrealiinitasojen laskeutuessa, jo heti selivitymispöhinöissään etsiessään seuraavaa toiminnan kohdetta. Naista.

Mikään ei tee olosta niin miehekästä kuin ajaa partansa partaveitsellä, pukeutua tilannetta paremmin, ja otettuaan pari rommikolaa pohjalle. Kaverinsa aikaisempi tekstiviestitse esitetty kutsu oli viimein löytänyt sen Jannen, jolle se oli osoitettu, eikä keskustan laidalta hyvällä säällä edes kävelisi kauan.

Janne otti rehvakkaampia askelia kuin tavallisesti askellessaan, hänellä oli pari karaoke-biisiä, jotka hän osaisi paremmin kuin kukaan, hänen karkaava orastava kaljunsa oli enää osa hänen karismaansa, hänen rillinsä antoivat akateemisuutta jota hänellä ei ollut varaa lunastaa, mutta joka tulisi olemaan vetoava piirre. Janne tiesi mitä halusi, ja tiesi, että tulisi saamaan haluamansa. Hän tarttui baarin ulko-oven kahvaan sillä varmuudella, kuin osaisi kertoa jokaisen yksityiskohdan vedettävien ovien avaamisesta ensimmäiselle kysyjälle. Elämäntapa-ystävä heilautti tervehdykseksi kättänsä, puupampuloittensa napistessa tukassaan toisiaan vasten. Janne ottaisi yhden hänelle myös, varaton kun tervehtiä olisi kuitenkin.

+4  7 viestiä   15:50
Ristusperkele

Mitä on saniteettitilataide?

“Saniteettitilataide on kuvataiteen muoto, jonka harjoittaminen tapahtuu julkisten käymälöiden koppien sisäseiniin. Saniteettitilataide on etenkin nuorison keskuudessa suosittu ilmaisukeino, jolla on vahvat perinteet ja ilmiönä selvästi kysyntää. Taiteilijat työskentelevät usein yksin, vaikka teokset itsessään voivat olla myös vuorovaikutteisia, usein esimerkiksi lyhyitä lauseita, joita työstää vuorollaan kaksi tai jopa useampi henkilö. Tällaisenaan tämä taiteen muoto tuo ehkä parhaiten luovuutensa esille. Saniteettitilataiteen arvostus on kuitenkin todella heikko, kuten myös taiteilijoiden itsensäkin, minkä vuoksi tätä harjoitetaankin pääsääntöisesti anonyymina tai nimimerkein.”


Mitä saniteettitilataideteos kertoo tekijästään?

Ilmaisukeinona tämä ei ehkä ole niin henkilökohtainen ja itsestään antava, kuin ehkä joku muu ilmaisumuoto, mikä johtuu paljon myös perinteiden kunnioituksesta, mikä näkyy toistuvissa, polvelta toiselle siirtyvissä aiheissa. Uudistuminen on hidasta, eikä ikonisimmista symboleista luultavasti luovutakaan koskaan. Teosten luonnetta määritteleviä ominaisuuksia ovat ajattomuus ja perinteitä kunnioittavat aiheet. Kestosuosikkeina on säilynyt muun muassa kirkkovene, mikä symboloi erityisesti nuorten taiteilijoiden voimakasta seksuaalisuutta ja luontaista viettiä suvun jatkamiseen. Toinen paikkansa säilyttänyt aihe on swastika, jolla viitataan kansallissosialismiin ja silloiseen Saksan valtakuntaan, vaikkakin tämä merkitys on sittemmin hämärtynyt, eikä tekijä monesti tunne teoksensa taustoja. Hakaristi on monesti enemmänkin nimenomaan aikaansa hakeva perintö, eikä niinkään aatetta julistava työ

Toinen haara vessatöherrysten saralla ovat erilaiset tekstit, usein sana tai lyhyt lause. Tässä joudutaan nykyisin jo poistumaan aiempaa enemmän mukavuusalueelta, sillä vanhat heitot, kuten esimerkiksi monelle rakas lausahdus “HOMO!” on alkanut menettää merkitystään, kun teoksilla kuitenkin pyritään jossain määrin myös herättämään tunteita yleisössä.

“HOMO!” on enemmänkin aikansa kuva, eikä se enää nykyään puhuttele samalla tavalla, vaikka sitä näkeekin vielä toisinaan, kuitenkin sen kertoessa lähinnä rohkeuden ja luovuuden puutteesta. Tänä päivänä tekijöiltä kuitenkin löytyy jo enemmän uskaliaisuutta, ja usein lähdetäänkin rohkeasti kokeilemaan jotain uutta, johon ei vaikka 30 vuotta sitten useimmat arvanneet lähteä. Kuitenkin juuri nämä pioneerihenkiset tutkiskelijat ovat heitä, jotka ovat vieneet tätä paikallaan junnaavaa kulttuuria hiljalleen pienin askelin eteenpäin.

+0  3 viestiä   03:45
Ristusperkele

Aamiainen: kaurapuuroa.
Toinen aamiainen: kakkosnelosta.
Kolmas aamiainen: tallinnan laiva.
Paluujuoma: tulijaiset.
Välipala: Korpilahden Nesteen 3 patukkaa 2€.
Iltapala: Paluujuoma.
Aamupala: välipala ja kevyt iltapala sillä välin.

Tunnen oloni hyväksi kentällä. Pirut on niin kerätty loppuvuodeksi.

+0  3 viestiä   03:29
Ristusperkele

Tulin huomanneeksi, että ainakin syötteistä on kaikki plussat nollattu. Onko tämä vain minulla, vai yleisesti? Ei sillä, että pieni virtuaalipenikseni tämän myötä paljoakaan surkastuisi, vaan ihan mielenkiinnosta, että onko tämä jokin uusi linjaus tai ominaisuus, että plussat poistuvat, vai jokin häikkä systeemissä?

+1  6 viestiä   03:06
Ristusperkele

Pöytälaatikkoon unohtunut viimeistelemätön teksti, jonka olisi tarkoitus myöhemmin täydentää erästä isompaa tarinaa, jos ja kun saan aikaiseksi työstää sen päätökseen.

Helvetinkone

Reaktorit halkeilivat pohjoisen roudan ryömiessä hylättyihin rakententeisiin. Piipuista karkaavat masuunikaasut laskivat raskaana kaduille. Työläiset oli autettu tai itse kiivenneet hiipuen kyteviin masuunoihin, sekoittuen malmiin ja valuen takkirautana pitkin sulaton lattiaa. Pihaan tankatut metanolisäiliöt sosialisoitiin kommunismin henkeen pian laitoksen lakkauttamisen sulkemisen jälkeen Marozkan nussimien, kuten paikalliset paleltuneita katulapsiaan kutsuivat, toimesta, syöden janoisilta silmät päästä. Täällä ei pelätty Saatanaa, täällä elettiin hänen armostaan. Tämä jumalanhylkäämä teollisuuskaupunki kaukana ikiroudan keskellä oli ristitty Helvetiksi, mistä tehdas uuneineen oli saanut nimen Helvetinkone, paikallisille vain Mashina. Mutta tänään helvetti oli jäätynyt ja Vanha kehno lapsensa hyljännyt. Alkoivat lopunajat.

Voidilainen zen

Täkäläinen tapa toteuttaa todellisuutta ei suosinut yksilöajattelua, minkä vuoksi osa oli omaksunut vieraita, kollektiiviseen tai puhtaasti objektiiviseen näkökulmaan tai näkökulmattomuuteen nojaavia maailmankatsomuksia ja raakamallisempia olevaisuudentiloja, joissa persoonan, “per tietoisuus”-tyyppisen ajattelun sijaan asiat kohdattiin osana suurempaa olemusta, tai sitten täysin ilman tekijää, jossa todellisuus esiintyy sellaisenaan ilman olemassaolon kokemusta, jossa seikat havannoitiin pitkälti vaistonmitalla. Näitä radikaaleimpia hahmoja vierastettiin, ja vain harvat muut sisäistivät koko ideologian rakenteen. Nämä eivät kuuluneet yhteisöihin, mutta toisaalta eivät olisi yhteisöä tunnistaneet, vaikka olisivat sitten jonkin toismaailmaisen määritelmän mukaan johonkin tällaiseen abstraktiin rakennelmaan sisältyneetkin. Heidän kielestä puuttui subjektiivi, eikä heidän kulttuuriin kuuluneet ajan tai ulottuvuuden käsitteet. Kyseinen maailmankäsitys tunnettiin voidilaisuutena, vaikka sen tunnustamiseen pyrittiin kohdistamaan yhtä vähän ajausta kuin mitä voidilaiset itsekin.


Nuoruuden ja kauneuden tuhlaa

Toiset näkivät kuitenkin vielä kaikessa tässä pahassa paikan itsekeskeisyydelle, tai sitten olivat vain oppiensa vankeja. Eräs näistä hahmoista oli Frit, mies joka tunnetiin siitä, ettei häntä olisi välittänyt tuntea. Hän sytytti yhden viimeisistä savukkeistaan, ja imeskeli sitä sellaisella antaumuksella, kuin voisi vain seuraavana päivänä hakea uuden askin kaupungin hyödyketukusta. Helvetti oli kuitenkin maantieteellisesti liian kaukana, jotta kaupungin metallintuotanto olisi ollut ylläpidon ja logistiikan väärti, sillä kaikki saatavilla olevat resurssit oli ohjattava sotakoneiston pyörittämiseen. Uusia kaupunkeja perustettiin malmirikkaille, strategisesti kannattavammille alueille, lähemmäs valtion keskusta. Helvetissä ei lietsonut enää kuin meren jäinen viima puhaltaen palavista irtamista loimuavan lämmön mennessään. Frit veti tupakan tyveen asti, palamisen hidastamista varten puruihin sekoitettujen jatkeaineiden rätistessä kuin nallipaperi, heittäen sen jälkeen tumpin hankeen. Hän kääntyi ympäri ja nousi portaat ylös kirkon ovelle, astuen takaisin hämärään pyhättöön. Kellarissa pidettiin yllä viimestä tulta. Isä Kaposkan silmissä loisti liekit. Pyhät kirjat syttyivät helposti ja lämmittivät huonosti. Sivujen tuhka leijaili ilmassa kasaantuen lattialla lojuvien tyhjien pullojen päälle. Isä Kaposka ei kursaillut viiniryyppyään, noron karatessa suupielestä ja tahrien liperit. Hän laski pullon pöydälle viereensä ja pyysi Fritiä avaamaan hänelle uuden, tarttuen jälleen veitseensä. Nuori neito oli joko vasta kuollut tai viimeistään juuri tekemässä niin. Isä Kaposkan paheena oli ylettömän lotraamisen lisäksi nuorten naisten väkisinmakaaminen ja uhraaminen hämärille jumalilleen. Hän koki, että vain nuoruudella ja kauneudella oli arvoa, mistä syystä niiden riistäminen tyydytti hänen kyltymätöntä perversiotaan. Hänen mukaansa arvon mitta oli vain sen menetysarvo, ja siksi sen saattoi kokea vasta silloin, kun sen kadottaa, hieman kuten aikoinaan hyöty saavutettiin vasta atomin hajotessa. Huhut kertoivat kyseisen ilmiön ajaneen maailman tähän tilaan alkujaankin. Hän ei voinut sietää voidilaista maailmankatsomusta, sillä se oli täydellinen vastakohta kaikelle mihin hän uskoi, ja piti moista järjettömyyttä vastenmielisenä heresiana.

+  0 viestiä   23:14
Ristusperkele

Vahingossa löytyi Wikipediasta jälleen mielenkiintoinen sivu:
https://en.wikipedia.org/wiki/Abilene_paradox

+0  6 viestiä   16:54
Ristusperkele

Kari Tapiolta kysyttiin, että saadaanko järjestää Kari Tapio-näköiskilpailu, johon Kari vastasi, että "mua saa muistuttaa". Löydän itseni ulos.

+0  0 viestiä   01:44
Ristusperkele

Jatkotarina, seuraava jatkaa edellisestä, merkkirajaa ei ole, mutta täytyy jatkaa vähintään kokonaisella virkkeellä, eli seuraava jatkaa tästä:

Saapuessani vasta kotiin, janosin jo lohtua, joko säälistä tai pullosta, tulkoon kummasta ensin ehtisi. Ketään ei ollut kotona, joten vaihtoehdoksi tarjoutui jälkimmäinen. Ehdin istua olohuoneen nojatuoliin valmistelemani juoman kanssa, kun...

+  2 viestiä   21:10
Ristusperkele

Maailmamme nukkuu toivon peittelemänä, valvoo vahvasta uskosta ikuiseen aurinkoon, luottaen siihen hyvään valoon mikä pitää varjot loitolla. Elämä hiljaisessa hulluudessa, kuin tahraton tulehdus jota ylläpidetään hoitamattomana. Parodia parodiasta, jossa todet vääristyy. Petollista.

Aikalaiset perustavat muistojaan ristiriitaan, kenen mustat olivat toisen valkoista. Sukupolvikokemukset tomuuntuvat kansakunnan kaapin päällä pölyisinä fraaseina, tassien kirvotessa väistyvien käsistä. Selivöstä tulee yhteiskunnan muodollinen prototyyppi, jossa kyseenalaistaminen toteutuu systeemin sisällä. Laadutonta.

Otteistamme nuoruuden onnellinen tragedia, pyhä mantra oikeudenmukaisuuden puolesta, jonka kadotamme vartuessamme vuosissa ja havahtuessamme ajankuluun peileistä. Laotessamme viljasti syksyn tieltä, tyytyväisyys syntyi enää huolimattomasti ja epäilyttävistä syistä. Hurjassa ei mikään ollut minkään mitta. Mieletöntä.

Olemuksen olohuoneen seinälle piirtyvän kuvan tekotaiteellinen parku merkitsee sivistyksemme määrää. Kollektiivinen eutanasia syö pohjan suunnalta, analyysien pukeutuessa koreaksi tutkien ennemmin itseään kuin aihettaan. Eksyimme sokeuttamme, harhailimme kuurouttamme, väärä suunta oli tuntojemme marto. Yhdentekevää.

+0  5 viestiä   02:21
Ristusperkele

Sodanpelon varjossa ekaluokkalaisille jaettiin heidän ensimmäiset kirjansa sitten rippiraamatun; tuohesta taitetut, kannenpaksuiset morseaapiset. Kotiläksyinä nakutettiin sitten sormilla pöydänkulmaan niin, että se sai isoisän taantumaan takaisin luotiuniinsa, joissa Führer sähkeessään pyysi, että "tuo maitoa tullessasi".

Pian jo keksittiin joulut muistuttamaan puutteenalaisuudesta, joista ennen joulua muistutti vain ympäri vuoden puutteenalaisuus itsessään, mutta talven päättymättömään pimeyteen pieni lisämuistutus oli toki paikallaan. Lapset olivat lommoposkisia luuviuluja, ja perheen viimeinen hevonen jouduttiin laittamaan lihoiksi harva se päivä.

Äiti söi raskauspörinöissään kynttilöitä ja synnytti, saunassa totta kai, jotta kun kumpikaan asianomaisista ei siitä kuitenkaan selviäisi, niin sitä verta ei sitten saisi niistä lauteista kuin lauteet polttamalla, kun taas ulkona synnyttäessä olisi hurme kadonnut pellolta jo aamuun mennessä, äiti kevääseen mennessä.

Mihinkään ei ollut varaa, joten kaikki tehtiin omasta metsästä. Talo rakennettiin hakkuuaukealle, liiteri ja sauna talon tuomaan pihaan, laituri rantaan ja vene laituriin. Niin veisteli isä lapsilleen tuohesta myös vaatteet ja ne koulukirjat. Koivusta vuoltiin leikkiautot- ja junat, lahosta männystä uusi vaimo, tammesta salarakas ja pajusta kesälomamatkat ja lapsille muutama hyvä muisto. Se mitä jäi kaarnaa yli, syötiin tai leikittiin pieninä veneinä järven selälle, jonne viimeisenä talvena karkasi isäkin, syystä taikka toisesta upoten jäihin.

Lapsille ei jäänyt kuin sienten syömä uusi äiti ja muutama isän veistämä muisto. Jouluun mennessä lelut oli syöty tai poltettu, vene ja vaatteet myyty aarinmittaista metsäpalstaa vastaan ja saunaa lämmitetty viimeisilläkin liiterinseinillä. Syttyi sota ja lapset kerääntyivät pöydän ääreen nakuttamaan "Isä meidän" niin että lakka lohkeili ja saivat sormiinsa tikkuja.

Tikkuiset sormet tulehtuivat pahoin, ja niin lapset valjastivat perheen viimeisen hevosen matkaan, kohti isoa kirkkoa. Vaivaa hoidettiin, kuten ajan tapaan jokaista vaivaa hoidettiin; eetterillä ja amputaatiolla. Ensimmäiseltä lähti sormet, toiselta jalat ja kolmannelta pää. Pervitiinin pökerryttämä puoskari olisi sohimisellaan laittanut lapset useampaankin osaan, jos ei olisi välissä jo telonut itseltään henkeä. Perheen viimeinen liittyi sotaan, ja opeteltuaan käyttämään kaukokirjoitinta suullaan yleni hän pian sähköttäjäksi. 31 palvelusvuoden jälkeen menehdyttyään neuvostoliitossa vihollisen väijytyksessä, muistetaan hänet sekä uskomattomasta nopeudesta piestä teleksiä etuhampaillaan, sekä neljä hävittäjää budjetista syöneestä puhelinlaskusta, sikäli että hän oli vahingossa aina sähköttänyt roaming päällä.

+  3 viestiä   02:40
Ristusperkele

"Kas sinnekkö jäivät nuo vuotein hurjain nuoruutein, luo neitseiden rantojen karien", rypi Arskales runollisessa itsesäälissään Kaattojoen vanhan ratasillan alla huulet turtana T-spriin kirpeästä puremasta. Häntä kutsuttiin toisinaan pilkkamielellä Olahiksi hänen seikkaperäisen tietämyksensä vuoksi metanolitaloudesta, jossa oli elänyt väkijuomaisen ja -valtaisen, mutta myös vaiherikkaan ja eri vivahteikkaan lapsuutensa. Hän muistaa niistä ajoista vain sen, mitä isänsä muistelmissaan "Keinonen - Sokeat vuodet" kertoi, mikä ei ollut paljoa, sikäli että hänen isänsä ei enää sittemmin ollut muistanut kirjoituskoneen näppäinasettelua, ja niinpä nuo karismankoristamat, liioitellun leuhkat kertomukset korskeista poikamiesvuosista olivat kääntyneet lähes seitemäksisadaksi sivuksi mitäänkertomatonta musteentuhlaa. "Kas sinnekkö jäivät", huokaisi Arskales, luoden vaipuneen katseen Kaattojoen tummaan virtaan.

Ja vain silloin, kaikista niistä hetkistä, saapui Lyydia paikalle. Hän valui penkereen karkean soravyöryn avittamana sillan alle, repien jo virttyneen kukkaismekkonsa haljenneen teräsbetonilohkareen ruosteiseen korteen, kuin kertaalleen kostuneen sätkäpaperin vihkoonsa. Huhut kertovat, että lohkare olisi joko peräisin entisestä Hyrymäen vesitornista, tai sitten Sääslaakson uimahallin purkutyömaalta, josta paikallinen kylähullu Kösti olisi sen sunnuntaihartaikseen kantanut vailla sen tarkempaa syytä. Oli miten oli, se oli nyt täällä aiheuttaen ainaisia harmejaan. "Ka perkele ja pyhä suru", manasi Lyydia kolttuaan, kuin olisi repeämän myötä menettänyt sen jälleenmyyntiarvosta. "Ka perkele, kuin sen Köstin hirttäjäiset olisivat meidän jälleen pahalta säästäneet". Nyt Lyydia kiukutteli jo kurjaa kohmeloaan, sillä eihän Köstin osuudesta murikan sijaintiin ollut edes varmuutta, ja oli muutoinkin kohtuutonta viitata asiassa Köstin teekkarivuosiin, kun hänet miltei vedettiin kiikkuun 60-luvun oikukkaissa varjoissa, joilta on vaikea nähdä motiiveja, mutta jotka olivat piirtyneet Köstiin vahvoina.

Nyt istuivat rinnan kuin sisaret, Arskales ja Lyydia, tuota ratasillan alusta asuttamassa. Alkoi räntäinen sade, jolta täällä tyynellä pysyisi kuivana. Vaan yht'äkkiä satoi jo muutakin kuin märkiä hiutaleita, kun huomattiin hahmon kokevan pudotusta kautta sillankaiteen, kohti joen pintaa. "Jo elämien vittujen", ennätti Kösti parkaista kuin kiirehtien turhautumistaan, ennen kuin kylmät vedet veivät hänet mukanaan. Mitä ikinä se vuosikymmen hänelle olikaan tehnyt, oli se tehnyt kohtalokkaan perusteellisesti. Tenttu yhtäältä poltti, toisaalta kylmäsi Lyydian arpisissa ikenissä ja nielussa hänen vaipuessaan unenomaiseen, tajuttomaan horrokseen Arskaleksen viereen, kylmän sepelin syliin. Kas sinnekkö jäivät, pulituurista keitokseen, kas sinnekkö jäivät, ensilumesta peitokseen.

+  22 viestiä   03:54
Ristusperkele

Aravatalo preerialla.

-“Jos se ei olisi ollut itse Jasso Jemes, niin kuka?”, suri Tex Möller pyykkituvasta, pesukoneen takaa kadonnutta kiljuämpäriään. Korttelin jokainen tunsi C-rapun Jemeksen kuutiolitran vetoisesta lärvistään, joten toimeen oli tartuttava heti miten. Tex ei kuitenkaan aikonut selvitä takaisinperinnästä ilman apujoukkoja, vaan ensi töikseen hän kolkutti rappunaapurinsa Pillusilmä-Patin oveen napakasti luisilla rystysillään. Pian eteisestä kuului tuttua eteiskaappien kolinaa. Pillusilmä-Pat oli koko taloyhtiön liiterileukaisin cowboy. Silti sitäkin silmäänpistävämpi piirre olivat hänen löysänahkaiset, lähes ulospullahtaneet silmänsä. Hän tihrusti kurttuisten silmäluomien välistä isällisen etäisesti.
-”No mutta Tex, mitä asiaa miehellä on B-rappuun näin varhain?”, tiedusteli Pillusilmä-Pat paukoen jykevää leukaansa pitkin ulko-oven karmeja. Tex selosti tilanteen hillityn poissa tolaltaan. Pillusilmä-Pat tiesi jo kertomatta, ketä asiassa epäiltiin, ja oli jo hissin ovella pukemassa majavannahkatakkia huikaten Texille: “Möller, nivelille!”. Leuka löi hissin painiketaulusta jokaista nappia, jonka turvin he pääsivät ensimmäiseen kerrokseen hitaasti, mutta varmasti.

Pihalla maistui hiekka ja aamun kajo piirsi hiekansekaiseen nurmeen pitkiä varjoja kaktuksista ja kiinteistön nurkalla seisovasta puistelutelineestä. Pillusilmä-Pat ja Tex kävelivät puolijuoksua C-rappuun. Pihalla makasi viereisen reservaatin asukkaita tuliliemen tainnuttamina. Perille päästyään Pillusilmä-Pat hakkasi Jemeksen oveen niin että postiluukun kolina kaikui koko käytävään. Tex puolestaan tihrusti postiluukusta sisään, mutta ei nähnyt muuta kuin eteisessä mainosten päällä yksinäisenä pyörivän arokierijän.
-“Kirottua, ei ketään kotona”, ähisi Tex pettyneenä. Yht’äkkinen “PRING!” säikytti Mölleriltä paskan housuun. Jemeksen pohjaan juuttunut ovikello laukesi Pillusilmä-Patin raivokkaan paukutuksen johdosta. Texin liukas suoli oli tunnetusti varjoaan nopeampi.

-“Pahoin pelkään, että kiljut taitavat olla jo mennyttä”, koitti Pillusilmä-Pat ottaa osaa.
-“Niin, turha kai se on itkeä, kun paska on jo housussa”, yritti Tex pysyä kovana.
-“Kenties Aromalla olisi myydä lainaksi, on kuulemma käynyt taas risteilyllä ja kaupittelikin toissa iltana sätkäpapereita taloyhtiön grillikatoksella Pummivalle Kojootille”.
-”Mitä se niiden inkkareiden kanssa kaveeraa, kun heti taas selän takana haukkuu ne pystyyn? Vain muutaman sätkäpaperivihkon tähden?”.
-“Kyllähän sinä Coltin tunnet, se vanha korsteeni myisi vaikka sielunsa, jollei olisi siitä jo tehnyt kauppoja, kahdesti”.
-“Lienet oikeassa, leukava ystäväni, tykö Aroman siis”.

Colt tuli avaamaan kytevä tupakka suupielessä, puhelimen luuri nipistettynä olkapään ja korvan väliin, sen puoleinen silmä sirrillään, kevyesti niskojaan nykäisten tervehtiäkseen Texin ja Pillusilmä-Patin peremmälle samalla jatkaen puheluaan: “...niin, ja sitten vielä, että kerrot niille heimoveljillesi sellasia terveisiä, että loppuu se talon nurkalle kuseminen, tai minäpä sorvaan tuohon keittiön tuuletusikkunan säleikköön Remingtonin mentävän aukon ja… No villisian vittuako se minulle kuuluu minne esi-isänne ovat kuseskelleet ennen valtion rakentamisrahoituksia. Salaojitus sammaloituu umpeen ja home pesii ilmanvaihtoon, sellainen remontti maksaa dollarinkuvasäkkejä ja harkkopinoja kultaa!”, rämisi Colt paiskatessaan lopuksi luurin korvaan. Kun heti perään eteisen lennätin nakutti “h-a-i-s-t-a-s-i-n-ä-u-k-k-o-v-i-t-t-u”, nappasi Colt kirveellä kummankin linjan poikki ja vannotti räjäyttävänsä koko helvetin perkeleen Soneran dynamiitilla, jahka seuraavan kerran tulisi jälleen asiaa kylälle. Colt Aroma oli paha suustaan ja lyhyt pinnaltaan, kuten kerrostalokyylälle oli ominaista. Tutut miehet reilun tarjouksensa kanssa saivat Coltin kuitenkin leppymään siinä määrin, että kolmen Taxi-pullon kylkeen lähti vielä paketti sätkäpaperia kuin kaupanpäällisinä. Tex kiitti ja kääntyi kannoillaan paskan naristessa housuissaan, Pillusilmä-Patin seuratessa perässä rappukäytävään, leuan viskellessä Coltin liivejä eteisen naulakosta mennessään.

Tex kävi peseytymässä epämääräisen matkan päässä sijaitsevalla kapealla joella ja jätti housut rannalle kuivumaan. Pillusilmä-Pat oli käynyt heittämässä sätkäpaperit viereiseen reservaattiin heimopäällikölle, ja odotti nyt jo vesi kielellään ja silmät kiiluen Texiä takasin joelta. Tex ehdotti, josko he olisivat käyneet kysymässä, mikäli Liikanimi-Lex olisi halunnut liittyä seuraan, olihan pulloja kuitenkin kaikkiaan kolme. Pillusilmä-Pat epäili mielessään, yrittikö Tex voidella Liikanimi-Lexiä, taloyhtiön lahjomatonta tuomaria, mutta piti kyllä muutoin ehdotuksesta, olivat motiivit sitten mitkä hyvänsä.

Liikanimen “Liikanimi” Liikanimi-Lex oli saanut silloin, kun hänen syntymänsä aikoihin viranomaisten henkilötietorekisterijärjestelmät vaihdettiin sähköisiin, mutta järjestelmän alkuperäisistä rajoituksista johtuen nimi “Leevi” ei täyttänyt 6-12 merkin pituusvaatimusta. Liikanimi-Leevin taas ollessa liian pitkä, lyhensivät nokkelat vanhemmat Leevin muotoon Lex, jolloin nimi mahtui 12 merkkiin, kun jätettiin järjestelmän muutoinkin hylkimä väliviiva pois. Liikanimi-Lex oli pidetty mies talossa. Hän ratkoi riidat ja jakoi oikeutta silloin, kun hirttämättömät olivat sen ansainneet, eikä kukaan kokenut tarvetta kyseenalaistaa hänen oikeudentajuaan.

Siivut viinaa mieheen, joista Pillusilmä-Pat veti omansa väärään kurkkuun ja pärski niin että stetson tärisi päässä. Kuin ohimennen Tex mainitsi aamuöisestä kiljuvarkaudesta, johon Pillusilmä-Pat lisäsi paperinohuella ulospuhalluksella “Hemeh... Jahho hemes”, silmät vielä tavallista enemmän turvoksissa kirkkaan punaisina helottaen. “Jemes, kukapa muukaan”, kähisi Liikanimi-Lex ottaen vihaisen hörpyn, nielaisten sen kuin legopalikan. “Hirtettäköön hänet aamunkoitteessa mattotelineeseen”.

Ja niin tapahtui. Jemes hirtettiin Coltin vanhan imurin virtajohdolla pihan mattotelineeseen. Grillikatoksella pidettiin juhlat oikeuden kunniaksi. Naapurireservaatin asukkaat kutsuttiin mukaan juhlimaan. Päällikön piippu kiersi katoksessa, hänen lastensa Pikku Tunturin ja Helkaman piestessä Jemestä C-rapun edestä hakemallaan rappurallilla kuin sitkeää pinjataa, keräten nahkapussuikoihinsa Jemeksen taskuista ropisevaa pajatson kokoista pikkurahaa.

+  1 viestiä   22:45
Ristusperkele

6evillin alkuunlaittama ja Tyhmä-Anteron inspiroima (en unohtanut sinua hapsi_) kevyt kertomus elämästä kai yleensä, tällaista nyt sattuu kaikille. Juoni syntyi nopeasti, ja sen myötä myös teksti, joten sanojen kanssa ei ole tässä liikaa nokkeloitu, vaan ihan helpoksi hupailuksi laadittu.

Hauska tosi tarinasta: Jotta tarinan Antero ei alunperin ollut Antero, mutta saatuani tarinan valmiiksi, huomasin kuinka päähahmon tyhmyydenpelko sopi siinä määrin suloisesti Anteroon, että ihan sitten vitsillä nimesin uudelleen Anteroksi.

Pitemmittä puheitta: Uudet naapurit.



Marjaana sulki ulko-oven perässään ja huikkasi miehelleen eteisestä, nostaessaan kasseja kantaakseen ne keittiöön:

-“Niin se uusi pariskunta oli muuttanut tuohon meidän tien päähän, Jukka ja Marko, törmäsin heihin kaupassa, varsin mukava nuoripari”

-”Niin että ketkä olivat?”

-”Jukka ja Marko”

-”Niin että keitä olivat?”

-”Pariskunta. Voi Antero, ei sitä homoutta tänä päivänä kannata enää surra, se on ihan normaalia”

-”Vai niin”, tuhahti Antero vanhankantaisesti. Hän oli syntynyt ja kasvanut maailmaan jossa avio oli hyvin yksiselitteisesti hänelle selvitetty. Antero käänsi televisiosta keskusteluohjelman, jossa jälleen puitiin homoutta, kuin ei maailmassa enää muuta aihetta olisikaan. “Varsinkin vanhemmasta väestä löytyy vielä väkeä, jotka julistavat, etteivät ymmärrä homoutta, mutta enemmän kyse on opituista asenteista, ennemmin kuin ymmärtämättömyydestä. Vaatisi jo suoranaista tyhmyyttä, jotta ei ymmärtäisi niinkin yksinkertaista asiaa kuin samaa sukupuolta olevien rakkautta”.

-”Vai niin”, mutisi Antero mietteissään. Hän oli sitä mieltä ettei ymmärtänyt homoutta, mutta toisaalta hän ei pitänyt laisinkaan siitä että häntä pidettäisiin tai kutsuttaisiin tyhmäksi. Kyllä hän ymmärsi asiat siinä missä muutkin, usein jopa paremmin kuin muut. Mutta että homoja heidän tiensä päässä. Sitä sietäisi sulatella. Ei sillä etteikö hän ymmärtäisi asiaa, mutta hän ei vain oikein tahtonut ymmärt… Siis että hänen maailmankuvastaan sellaista oli vaikea… Niin tai siis että eihän se nyt sillä tavalla että miehet keskenään. Ajatus jäi vaivamaan Anteroa, sillä koskaan aikaisemmin kukaan ei ollut keksinyt väittää häntä tyhmäksi moisen asian vuoksi. Mutta tyhmä hän ei ollut, sen hän tiesi. Antero pyöri sängyssä pitkälle yöhön pohtiessaan, että miltä kannalta hänen tulisi asiaan suhtautua. Ehkä ne uudet naapurit pitäisi nähdä ensin, ja tehdä sen pohjalta johtopäätöksiä. Ei ne televisiossakaan kaikkea tiedä, mutta tyhmä hän ei ollut.

Seuraavana aamuna Antero totesi vaimolleen Marjaanalle käyvänsä uusien naapurien juttusilla, ihan vain tervehtimässä, kuten hyviin tapoihin kuului, olivat sitten vaikka muuttaneet marsista. Marjaana ilahtui ideasta ja jäi korjaamaan aamiaispöytää Anteron pukiessa lakkiaan päähän poistuessaan ulko-ovesta. Antero saapui uusien naapureiden ovelle ja koputti napakasti kämmenet hioten. Marko tuli avaamaan oven ja esittäytyi. Jukka saapui ovelle Markon taa Anteron esitellessä itseään ja asiaansa:

-“Niin kun tuota meillä tuo uusi kota saatiin juuri valmiiksi, ja koekäyttää pitäisi, jotta polttopuuta olin Ismon huoltamolta hakemassa, niin ajattelin että olisiko nuorista miehistä löytynyt kantoapua, naapureitakin kun nyt ollaan?”

Jukka ja Marko suostuivat ilomielin auttamaan ikämiestä klapien haussa, ja he lähtivät Anteron kyydissä Ismon huoltamolle. Pihaan päästyään Antero kertoi että ajat olivat olleet kovat, minkä vuoksi Ismolla oli vaikeuksia huoltamonsa kanssa, ja siksi hän tuli ostamaan polttopuut häneltä, vaikka niitä oli liiteri vääränään ennestäänkin, mutta että asiasta ei tarvitsisi kertoa Ismolle tai muutenkaan kylillä sitten huudella. Miehet lupasivat pitää Anteron motiivit omana tietonaan. Antero pääsi huoltamon ovelle kun Vihtori, vanha tuttu kylältä, huikkasi, että Antero on sitten löytänyt nuorempaa verta seurakseen. Antero säläytti takaisin että “taitaa harmittaa kun et itse pääse mukaan”. Vihtori räkätti autoonsa noustessaan että “no sinähän sen sanoit”. Antero hörisi itsekseen astuessaan sisään. Oven ylle asetettu kello kilkatti tuttavallisesti ja Ismo kömpikin hetimiten takahuoneesta tiskin taa pyyhkiessään käsiään esiliinaansa.

-“No mutta Antero, minkäslaista?”.
-“Niin, kun tuo lääkäri määräsi, että ei saa tätä olkapäätä nyt hetkeen rasittaa, ja juuri kun meillä se uusi kotakin valmistui, niin joutuu nyt sitten ostamaan klapit”.

Ismo myi tuttava-alennuksella pari säkkiä puita, jotka Jukka ja Marko kantoivat Anteron autolle ja lastasivat auton perään. Loppumatka turistiin uusien naapurien edellisestä asuinpaikasta ja että miksi päättivät muuttaa tänne syrjään pieneen kylään. Perille päästessään uudet naapurit kantoivat klapisäkit uudelle kodalle ja hyvästellessään toivottivat tervetulleeksi tupaantulijaisiin jahka olivat saaneet muuton valmiiksi. Antero ei sanonut mitään, hymyili myhäillen ja nyökkäili kättänsä löysästi heilauttaen painellessaan sisälle. Marjaana kysyi kotona, että mitä mieltä Antero oli uusista naapureista. Antero möläytti vilpittömän mielipiteensä, että “kerrassaan reippaita miehiä, kerrassaan mukavia naapureita”, eikä voinut enää korjata sanomisiaan muistaessaan, että mitä mieltä hän olikaan homoista. “No jaa, homoja tai ei”, tuumi hän mielessään.

Antero ajatteli saavansa nukkua ensi yön rauhassa, mutta hän huomasi jälleen valvovan ajatustensa kanssa: “Miten he olivatkin niin iloisen oloisia. Ja niin reippaita nuoria miehiä. Ei tämän kylän miehet osanneet muuta kuin lorvia kapakassa ja nujakoida. Lieneekö siinä homoudessa sitten kuitenkin jotain perää”. Ei Antero tyhmä ollut, ja tieteen nimissä kysymyksiin tuli etsiä vastaukset. Tällaista vain ei ollut ennen tullut tarvetta pohtia.

Seuraavana päivänä Antero tuumasi vaimolleen Marjaanalle, että hän lähtisi Vihtorin kanssa Mäyräsaareen saunaan ja kalaan. Hän oli aamulla jo soittanut Vihtorille ja sopinut asiasta.

-“Ai ryyppäämään?”, kysyi Marjaana tiskatessaan astioita.
-“Niin”, totesi Antero ja puki lakin päähänsä poistuessaan ulko-ovesta. Antero haki Vihtorin halleilta kyytiin ja he ajoivat rantaan veneen luo. Jahka vene oli saatu vesille ja ajettu pois rannasta, avasi Antero keskustelun:

-“Niin ne meidän uudet naapurit, tiedäthän?”
-”Niin se homopari?”
-”Niin, juuri he. Katsos kun tulin pohtineeksi, että kuinka he olivat niin tavattoman hyväntuulisia ja mukavia miehiä”
-”Niin?”
-”Niin eikun katsos kun mietin vain että lieneekö siinä homoudessa jotain mikä tekee niin iloiseksi. Taikka että niin tyytyväiseksi tai että…”
-”Juu, niin ne ovat televisiossakin aina niin yhtä hymyä, ollaan sitä ihan samaa pohdittu vaimonkin kanssa, mitenkä niin?”.
-”Niin ei kun ihan vain ajattelin, että olisiko sitä tuota, että ihan näin tieteen nimissä tietenkin, että kun niin olivat jotenkin niin, että josko, tai että oliskohan sitä joskus kokeiltava itsekin?”
-”Jaa niin ettäkö… Jaa niin… Tai että ymmärränhän minä, tieteen nimissä tietenkin”.
-”Niin”

Miehet olivat ihan hiljaa loppumatkan, eivätkä puhuneet seuraavan kerran kun vasta saareen päästyään.

-“Kumpikas laittaa tuon saunan, tai että joudanhan minäkin sen tästä”, yritti Vihtori pukea sanojaan kuin mitään tavallisesta poikkeavaa ei olisi juuri tapahtunut. Miehet saunoivat hiljaisuudessa nostellen olutta huulilleen ja tuijottaessaan kiukaaseen, kunnes Vihtori avasi jälleen suunsa:

-“Niin että olenhan tuota itsekin pohtinut, vaan en oikein tuollaisista homojutuista tiedä, tai että kuinka moinen nyt sitten… Mutta mielenkiinnosta, tai siis että tieteen nimissä voisin hullumpaakin kokeilla… Ja ei kai siihen muuta tarvita kuin kaksi alastonta miestä muutenkaan, siis siten miten olen asian ymmärtänyt”.

Miehet puivat moisen hypoteettisen skenaarion alkuasetelmia, ja jakoivat vähäistä tietouttaan keskenään asian tiimoilta, kunnes lopulta päädyttiin siihen lopputulemaan, että jos se homous kerran tekee ihmisistä niin onnellisia, niin, tieteen nimissä tietenkin, olisi sitä syytä vähintäänkin kokeiltava.

-”Josko minä käyn tähän nelinkontin tällä tavalla ja sinä tulet sitten siihen taakse ja… no kyllä sinä nyt naida osaat”, puhisi Antero hieman hämillään tilanteesta vielä itsekin. Vihtori tuijotti aikamiehen pyllistävää perää edessään vähintään yhtä hämillään.
-”Juu noin tuota kyllä muuten, mutta ei oikein tahdo ottaa eteen, tiedätkös kun enemmän sitä naiskauneutta olen tottunut arvostamaan”
-”Peruukkiko tässä pitäisi pukea, mieti vaikka vaimoasi, jos se auttaa”, tiuskaisi Antero niin kiusaantuneena kuin hyvän ystävän seurassa kiusaantua osasi.

-”No ei se varsinaisesti auta, mutta mitäpä jos miettisin sitä sinun Marjaanaasi, josko…”
-”Ettäkö Marjaanaa, etk…”
-”Olehan hetki hiljaa, nyt alkaa viisari värähtää”
-”Vai niin”

Vauhtiin päästyään miehet jatkoivat tieteen nimeen aamuun asti vaihdellen

+  9 viestiä   08:45
Ristusperkele

Tuleeko teille koskaan sellanen olo, että kaikki keksimiset on keksitty? Siis siten että saatte jonkin loistavan idean jostain mitä kukaan muu ei ole vielä keksinyt, vain googlettaaksenne että kenen nimissä tämä sun yönvalvomossa kehitetty innovaatio on ollut jo viimeiset 70 vuotta.

Kehittelet korvaajan asfaltille, jonkin tehokkaan algoritmin tiedonpakkaukselle, kenties alipaineputket logistiikan suoraviivaistamiselle, tai ehkä jonkin uuden lautapelin jollain julmetun nerokkaalla twistillä mikä lyö shakkinappulat laudalta ihan vain huomatakses, että joku kehitti nuo systeemit jo aika päiviä sitten, tai sitten ne hylättiin tehottomina tai toimimattomina ennen kuin sulla oli edes mahdollisuutta osallistua.

Vai onko se vaan sitä, että sitä on niin yltäkylläistetty kaikella tällä suurella tiedolla, että niiden pohjalta on helppo keksiä pyörä uudestaan, ja sitten kuvitella, että olisi itse keksinyt nämä tänä päivänä arkiset nokkeluudet kyllä itsekin, jos vain olisi ollut sata vuotta aikaisemmin asialla?

Onko uuden keksiminen vaikeampaa tänä päivänä, kun tietoa on niin paljon enemmän saatavilla, kuin aikoinaan, kun tietoa oli huomattavasti heikommin saatavilla, mutta moniakaan asioita, jotka lopulta ovat johtaneet tähän helpompaan olemiseen, ei oltu vielä keksitty?

Toki nykyäänkin tulee uusia juttuja, jotka ovat mahdollisia vain, koska se pohja on jo rakennettu. Lohkoketjuteknologia ja keinoälyn saavutukset ovat asioita, joita ei itse olisi tullut ihan ensimmäiseksi, eikä vielä kolmanneksikaan mietittyä. Joten onko se kuitenkin vain harhaa, että kuvittelee pystyvänsä kehittelemään hienoja juttuja, mutta todellisuudessa jonkun muun täytyy ensin tehdä se, jonka jälkeen on helppo lähteä huutelemaan, että "kyllä minäkin tuollasen oisin voinu".

Jokainen pelialalla pärjäävä koodari askartelee Minecraft-kloonin kuukaudessa kasaan, mutta se ei silti ole sama asia, koska joku meni ja teki sen, ennen kuin kukaan muu oli sitä tehnyt. Ne jotka ottavat ensiaskeliaan alalle, pykäävät Flabby bird-kloonin muutaman tunnin videotutoriaalin pohjalta, mutta he eivät tee sillä enää mitään läpimurtoja, koska se on tehty jo.

Kuinka paljon se on tänä päivänä jo tuuristakin kiinni, että satut oikeaan aikaan oikeaan paikkaan sun ihmehimmelin kanssa? Ja kuinka paljon se on sitä että edelleen ne oikeasti uudet innovaatiot vaatii tietynlaista luonteenlaatua syntyäkseen, ja sitten me öisin kattoa tuijottelevat haaveilijat vaan kuvitellaan, että me pystyttäs kyllä varmasti luomaan itsekin jotain täysin uutta, heti kun vaan saa vielä hieman tietotaitoa haalittua lis... jaaa joku teki sen jo.

+  19 viestiä   22:08
Ristusperkele

Luulin aina että ne olivat kaikki ne muut jotka nukkuivat. Kunnes eräänä päivänä heräsin, tästä palavasta talosta.

Ikkunan alla makasi kasa pakoa yrittäneitä ruumiita. En ollut pahoillani jos en ollut ensimmäinen, jos se tarkoitti vain paikkaa pakan pohjimmaisena. Loikkasin melkein ikkunaani yltävän keon päälle ja luistelin sen sateen kastelemaa pintaa alas. Eivät kaikki talossa olleet siinä kasassa maanneet, tiesin. Loput olivat jääneet liekkeihin. Heidät vangittiin tuleen palavien parrujen pudotessa tukkimaan pakoreittejä. Äideistä selvinneet pelastivat syleihinsä irtaintaan, jälkikasvu jätettiin jälkeen taakseen katsomatta. Liekit höyrystivät kyyneleet ennen kuin ne ehtivät karata silmäkulmista. Ilman kostuneita poskipäitä heidän pienet kasvonsa näyttivät kuin nauravaisilta.

Niin muistin tuon illan jälleen kuin eilisen, nähdessäni joukon lapsia juoksemassa vastaan ilmiliekeissä nauraen. He loimusivat kuin manalasta karanneet. Huusin kuin olisin itsekin tulessa: “Eikö tuo polttanut? Eikö tuo nyt polttanut niin kovin?”. “Kuin helvetti!”, riemuitsivat lapset, “kuin helvetti” ja juoksivat iloisesti roihuten matkoihinsa. Paha ei saisi heitä kiinni vielä koskaan.

Matkan takaa horisontista nousi huoltoasema, hiljaisena ja pimeänä kuin hylätty, kuten lopulta likipitäen olikin. Vain talonmiehen näköinen talonmies tekemässä kytkentöjä sähkökaapin luona. Päin persettä, olisi osannut kertoa kuka tahansa; “tuo lapsi tulee vielä paskomaan sänkyynsä”, olisivat he talonmiestä varoitelleet kytkennöistään. Miehelle oli jätetty suurempi vastuu mitä hän osasi kantaa. Välähdys ja tilaa ottava pamaus täyttivät huoltoasemaa talonmiehen lentäessä suuresta ikkunasta bensapumppujen viereen. “Se lapsi totisesti paskoi sänkyyn”, olisivat he osanneet puida perästäpäin kuin auttaakseen tapahtunutta.

Olipa hyvä etteivät nuo palavat lapset juosseet tästä huoltoaseman poikki. Tiedä olisiko haurastuneen säiliön ja rispaisten letkujen kautta pakenevat huurut napanneet liekin lapsista, lennättäen huoltamon viereiselle tontille, talonmiehen edes ehdittyä sähkökaapille, ja siten olisiko edes heittänyt henkeään tuohon pumppujen ääreen, kuitenkin luoden huonoa uraa jäljemmillä päivillään pahoittaen muiden olemista. “Niin sen täytyi olla hyvä”, uskoteltiin tilanne yhdessä tuumin oikeinpäin.

Siten uskoteltiin myös lapsettomain äitein palatseissa, joissa kaikki kantava oli hiottu timantista, loput valettu kultaan. Heillä oli niine avuineen aina kaikki parhain. Torneistaan näki kauas ja kaikkialle, ja siten niistä myös katseltiin. Siten tiesivät myös talonmiehestä ja hänen kohtalostaan. Tiesivät myös laumasta palavia lapsia, ja tiesivät varsin hyvin heidän kohtalostaan.

Sattuiko olemaan sattuman kaupanpäällisinä, että oikaisin nyt läpi peltoa, jolla ei pöllynnyt huoltamon sirpaletta ja säpälettä siellä täällä. Tunsin tienoon, joten osasin pellon toisella laidalla, puuston takana piilottelevalle varjoisalle lammelle. Täällä latvat olivat niin tuuheita että jopa keskellä päivää kaikkialla oli hämärää. Näin lammen pinnasta peilikuvani, hänellä ollessaan silmät suljettuna. Olin yksin tässä pimeässä. Kuten olin sittemmin saanut oivaltaakseni, se olin minä aina unessa, se olin minä joka aina nukkui. En heräisi ennen kuin peitto polttaisi päälläni. Sukeltaako tuohon tummaan veteen pakoon poltetta. Huku, tai pala elävältä, annettiin oljenkorsiksi niistä torneista.

+  1 viestiä   19:20
Ristusperkele

Nappula vinoilee jälleen, sivumediat näkyy kommenttien alapuolella.

+0  7 viestiä   00:05
Ristusperkele

APRILLIÄ!

Enhän mä nyt tosissani ollut :D Kaikki uskoitte :D

+0  3 viestiä   22:34
Ristusperkele

Meillä oli tehtävänanto eräällä kurssilla, että pitäisi kirjoittaa joko runo, lyriikkaa, tarina, tai piirtää sarjakuva. Näistä valitsin tarinan kirjoittamisen, tehtävänannon mukaisesti noin A4-mittaisen. Järin tolkullista tai mielekästä juonenpunontaa en siihen raamiin äkkiseltään osannut laatia, mutta kunhan nyt jotain edes rustasin.

(ei vielä palautettu, huomioita vastaanotetaan)

Perkele asuu meillä

Koulussa toverit eivät uskoneet kun kerroin että Perkele asuu meillä. Opettaja löi minua kepillään ja kielsi valehtelemasta toruva ilme kasvoillaan. Sen perään hän päätti että on parempi jos en puhuisi koko olennosta muutenkaan. Tapahtuneen jälkeen tiedustelin äidiltä, että eikö sitten jokaisen luona istu tuvan nurkassa rumaa, ikävää otusta. Äiti kertoi että ei niitä ollut kuin tuo yksi, ja se asuisi nyt meidän luona. En pian enää kysellyt asiasta, sillä asianlaitaan tottui. Niin oli vain sattunut meille käymään.

Päivä kantoi raahaten iltaan ja jatkoi siitä vielä myöhäiseen yöhön ennen kuin eno ja Perkele paukkasivat tupaan turvat tuhannen täynnä. Perkele paukoi päätänsä pitkin karmeja kolmatta metriä yltävällä olemuksellaan. Enokin oli pitkä mieheksi, mutta siten että mahtui vielä alta karmien ilman päänsärkyä. He istuivat keittönpöydässä särpien Perkeleen pirtuja ja lauloivat rumia pilkkalauluja aina aamunkajoon, kunnes eno sammui keittiön pöytään ja Perkele kömpi lattialautojen alle. Eno ei ollut koskaan onnellinen, mutta hän oli usein humalassa, ja hänestä se oli riittävän lähelle onnea, jotta siihen saattoi tyytyä paremman puutteessa. Niin hän kertoi aina juodessaan.

Aamun raukeus oli hiljainen, jota rikkoi vain astioiden kolke tiskivedessä, enon tukahtunut kuorsaus otsa kiinni pöydässä ja Perkeleen levoton rapina lattian alla. Äiti kuivasi astioita ja oli pahoillaan. Sitä hän joutui olemaan usein, eikä oikein edes tiennyt, että kenen puolesta. Välillä äiti saattoi purskahtaa ilman näkyvää syytä itkemään, jolloin Perkele saattoi yrittää lohduttaa häntä sillä lempeydellä mitä häneltä löytyi. Valitettavasti jo hänen korulauseensa olivat silkkaa rihkamaa, sellaista mistä saa ihottumaa. Silloin äiti saattoi alkaa itkeä vuolaammin tai lopettaa tyystin ollessaan liian järkyttynyt edes itkemään. Itse tein lähtöä kouluun. Hyräilin erästä Vanhalta kehnolta oppimaani laulua pakatessani laukkua. Äiti valmisteli uutta tiskivettä ja kielsi laulamasta niitä koulussa. Tovereiden korvat tulisivat vuotamaan verta, hän perusteli. Ymmärsinhän minä, ei muiden nurkissa asunut pahasuisia paholaisia.

Eno heräili puoleenpäivään. Hän antoi katseensa väsyä sateiseen maisemaan ryystäen aina liian laihaa tai liian vahvaa kahvia. Vikaa siinä kuitenkin aina oli. Hän totesi, kuten niin usein tapasi todeta, että tällaisina päivinä ei kannattaisi muuta kuin käpertyä perseeseensä talvehtimaan. Perkele hirnahti hillitysti ilmaisulle sanomalehden takaa tuvan nurkasta, jossa hän tapasi aina viettää aikaansa silloin kun ei ollut oikaissut sokkelin väliin. Äiti oli selvittänyt minulle erään kerran asiasta tiedustellessani, että Perkele ei muka nukkuisi koskaan. En ollut uskonut ja kurkistin eräänä yönä lattialaudan alle. Perkele tuijotti minua loimuavat silmät selällään laudan välistä. Painoin laudan paikoilleen ja menin takaisin sänkyyn. Näin sinä yönä unta hyönteisistä. Hän jäi meille asumaan varsin varhaisessa vaiheessa elämääni. Siitäkin äiti oli aina niin pahoillaan.

Pimeä lankesi jälleen varhain, kuten se näinä aikoina tapasi tehdä. Äiti tiskasi ja vannoi enolle ja Perkeleelle että valaisi nuo iänkurjat kipsiin ja upottaisi mereen. Perkele nauroi ajatukselle vetäessään lautaa perässään paikoilleen, kömpiessään takaisin lattian alle, sillä hän oli asunut vuosisatoja Bermudan kolmiossa, kunnes oli vaeltanut Mariaanien hautaan hakemaan omaa rauhaa. Äiti tiuskaisi että enoon se kuitenkin tepsisi, ja meriltä takaisin kotiin palattuaan asentaisi vinyylilattian. Silloin Perkele vakavoitui ja ymmärsi kerrankin olla hiljaa.

Saapui talvi. Eno käpertyi itseensä talviunille, vain hänen karvainen perseensä maaten sohvan nurkassa, josta äiti siirsi sen pian yläkaappiin odottamaan kevättä. Perkeleen nauru rämisi hervottomana lattian alta sen pyyhkiessä kyyneliä silmistään kun se ajattelikaan enoa yläkaapissa, itse jäätyneenä kiinni routivaan kamaraan. Äiti tiskasi, valmistautuen talveen. Ensilumi peitti maan ja minä hiljennyin.

+  18 viestiä   23:39
Ristusperkele

Muistaako kukaan enää miestä joka aina kertoi tarinaa pojasta, joka huusi sutta? Tämä mies tapasi kertoa toistamiseen ja asiaanliittymättömästi tarinaa pojasta joka aina huusi sutta. Kertomansa tarina meni siten, että poika tapasi aina huutaa sutta, ja aina koko kylä saapui paikalle pelastamaan poikaa suden kynsistä. Mutta pojan aikansa aina huudettuaan sutta turhaan, ei kukaan enää jaksanut kiinnostua pojan huudoista. Ja tämä mies kertoi aina samaa tarinaa tästä pojasta, niinkin kauan että lopulta kukaan ei jaksanut enää kuunnella vanhan miehen tarinaa pojasta joka turhaa huusi sutta. Ja kun tämä poika kerran joutui todelliseen kiipeliin, suden hampaisiin, ei kukaan enää jaksanut kuunnella tämän miehen tarinaa tästä sutta huutavasta pojasta. Mies yritti kertoa kaduilla ja toreilla ja ovia koputellen tarinaa suden hampaisiin joutuneesta pojasta, mutta kukaan ei enää tahtonut letkauttaa korvaansa moiselle. Niin jäi sutta huutava poika suden syömäksi. Älkööt koskaan turhaan kukaan kertoko tarinaa turhaan sutta huutavasta pojasta.

+  7 viestiä   10:00
Ristusperkele

Oon pelannut Pajatso-peliä lapsesta asti enkä ole saanut mitään voittoa. #huuhaatakokohomma

+  6 viestiä   08:58
Ristusperkele

Tänään havahduin Fok_It-sarjakuvan myötä siihen, että me olemme tuleville sukupolville se 20-luku.

+  2 viestiä   14:56
Ristusperkele

Varsin rajoittuneista piirrustustaidoistani johtuen en nyt piirtänyt tätä sarjakuvaa, mutta kuvailen teille tämän stripin tapahtumat. Onko kyseessä kenties sitten sarjakuvaelma? Ainakin tämä on ystävällisempi kaikkia Luolaston näkörajoitteisia käyttäjiä kohtaan, jotka voivat nauttia tapahtumista näytönlukijoiden avustamana.

1. Ruutu:

Rautakaupan pihassa on säkkejä hiekkaa, joita myydään mainoskyltin kyydittämänä: "Edullista hiekkaa". Rautakaupan pihasta juoksee nuori mies liekkipipo ja pirikiikarit päässään, yllään "Need for speed"-T-paita ja hiekkasäkit kainaloissaan poispäin. Rautakaupan myyjä ärjyy ovelta: "Pysäyttäkää varas".

2. Ruutu:

Nuorimies liekkipipossaan kompastuu kaupan parkkipaikalla hiekkasäkkien lentäessä edellään. Mies huudahtaa kompastuessaan "Voi pask...".

3. Ruutu:

Samainen hiekkoja varastanut kaveri on vajonnut varastamaansa hiekkaan, eikä hänestä näy enää kuin hädin tuskin happea kurkottava naama. Sieltä hän toteaa "Voi vitt... gulp...". Rautakaupan myyjä nauraa vieressä oikeutta antavaan sävyyn.

En ole varma keksinkö tämän vitsillisen sarjakuvitelman juonen itse vai varastiko alitajuntani tämän jostain jo lukemastani, mutta siksi kunnes toisin todistetaan...

+  11 viestiä   22:50
Ristusperkele

Huomenta Luolasto, kuinka täällä voidaan?

+  8 viestiä   06:46
Ristusperkele

Railo eteni rutisten ja laventui alati. Kuului vain sirkeä pamaus ja koko hammas pirskahti sirpaleiksi. Heti perään halkesi viereinen ja sitä seuraten sen viereinen hammas. Ne olivat lapsen hampaita, ropisten ja napsuen kuin paukkumaissi tuosta kallosta. Kallon ympäriltä oli kuoritunut iho ja ihon alta liha. Kalloa piteli ylhäällä tuo loppu ranka, josta niin ikään ei ollut jäljellä enää kuin säröilevät luut. Tuo pieni luuranko istui nätisti paikallaan, aivan kuten toistakymmentä muutakin pientä luurankoa omillaan toria kiertävän pienoisjunan vaunuissa.

Taivaalta satoi harmaata tuhkaa peittäen torialuetta kuin ensilumi. Kaikkialla oli tavattoman äänetöntä ja väritöntä. Vain junan kolke raiteilla rikkoi hiljaisuutta. Veturi veti vaunuja yhä uudelleen tuohon mutkaan, missä oli kaupattu makeisia ja hattaraa. Enää siellä ei ollut kuin mustia kokkareita ja hajussa kitkerä yhteensekoittunut palanut sokeri ja muovi. Sen jälkeisellä suoralla ohitettiin lava, jolla pelimanniorkesteri oli viihdyttänyt torikansaa. Nyt lavalta löytyi enää liitumaiseksi pulveriksi lahoavia kasoja ja metallisia solkia. Seuraavan käännöksen jälkeisellä osuudella oli toisella puolella silmänräpäyksessä kuivunut suihkulähde ja toisella torinlaidan puhelinkopit, joista yhdessä pahoin palanut naisen ruumis koirineen. Vaunut kolisivat viimeisen mutkan jälkeen takaisin lähtölaiturille, mutta matkustajat eivät enää vaihtuneet. Veturi puksutti pysähtymättä laiturin ohi, jatkaen uudelle kierrokselle.

Siellä täällä torin pihaa lohkeili kaikuen maahan lyyhistyneitä luurankoja pölläyttäen päällensä kertynyttä tuhkaa. Pehmeä ja hiljainen sade oli peittänyt alleen koko kaupungin, suurustaen läpi virtaavat joet velliksi. Tasaisen likainen valkeus jatkui niin kauas kun vain uskalsi katsoa. Vain pieni juna jatkoi reitillään pienet, murenevat matkustajansa kyydissään. Jonkun täytyi jälleen olla oikeassa.

+  5 viestiä   15:42