Rekisteröitynyt 15.10.2017 19:05:42
Nähty 127 päivää sitten
Sukupuoli Mies
Viestejä 862
Tageja annettu 15
Vierailuja 2 915
Medioita 8
Medioiden näyttökerrat 3 188
Plussia 135
Saavutuksia Ei ole
+0      
Vanha tarina siitä kun etsivä Benjamin Leivakast sattumalta saapui erääseen Galenstadin kylään, jossa oli vastaikään tapahtunut murha, josta hän selvitettyään tilanteen, teki päätelmänsä. Julkaistu aikoinaan Naurunappulassa.

Maksapasteijaa

Kuningas kusi kurkkupurkkiin, syytä ei tiedetä, vaikkei kuningasta
muutoinkaan täysijärkisenä pidetä. Kun olisi edes roiskinut pikkelsiin, siitä kun
vähemmän pidettiin tai oikeammin ei sitäkään. Ja toisaalla isän oli päästävä
kauppaan ja lapset otettava mukaan, lähdettiin. Matkalla oli hiekkakentälle
nostettu tivoli, sinne oli pakko päästä. “Kauppaan ehtii, tivoliin”, lapset itki.
Kun nuorallatanssija tippuu niskoilleen, voi jälleen todeta reissun menneen
perseelleen. Lohdutukseksi lapsille hattaraa, vaan viima viuh vittupää
pyyhkäisee makean lasten lapasista ja paahtosokeri ottaa sivumaukseen
hiekkapihaa, hattarakojua suljettiin. Kauppaan, nyt lapset, kauppaan, itkee isä
ja takakonttiin vastahakoisia painaa, KAUPPAAN! Päästään viimein pihaan,
vaan kuinka ollakkaan, myymälä ehdittiin jo sulkemaan. Isä hajoaa sirpaleina
marketin parkkipaikalle, isä tahtoi vain SAATANA MAKSAPASTEIJAA!
Vaan kuinka voi kuningas ja kuinka voi kansa? Entäpä kurkkupurkit täynnä
kusta? Kusista kurkkua ja hiekkaista hattaraa, taivas satoi hopearahoja ja
SAATANA MAKSAPASTEIJAA!


Kulttuuripullaa

Aleksis-kiviä leivottiin taikinan sisään, kulttuuripullaa. Sitä seurapiirieissä
tarjoillaan, repii kurkkua, mutta ulospäin nautitaan, sillä mielummin lähtee
sisäisten verenvuotojen vuoksi kuin moukan mainettaan. Minä taasen taidan
ampua itseni kiertoradalle suorittamaan myötähäpeäkuolemaa, Laika rakas pian
seuraa saat. Ja täältä korkeuksistahan se selviää, mikä saa miehet ja koirat
lähtemään, kun paskavaippaan turhamaiset pakataan, vain Lassie suostuu kotiin
palaamaan.


Benjamin Leivakast saapui kaupunkiin

Saapuipa päivänä eräänä tuo kulkija kaupunkiimme ja majoittui motelliin.
“Benjamin Leivakast” kertoi hän nimekseen kun huonetta varattiin. Benjamin
kävi huoneeseensa ja laski laukkunsa pöydälle. Benjamin oli kaunopuheinen ja
tyylipukeinen, konstiton ja hyväluontoinen ihminen. Mies tarvitsisi raitista
ilmaa, joten hän lähti kävelylle. Oli sunnuntai, vaikean viikon, luojan kiitos,
viimeinen päivä. Benjamin kävi kioskilla ostamassa tupakkaa ja latasi
piippunsa saman tien. Iltapäivälehden etusivu osui silmään synkällä
otsikollaan. Hän osti siis vielä lehden ja palasi motellille. Kioskin omistaja
mietti, olisiko hänen pitänyt supistaa valikoimaansa tupakkaan ja
sanomalehtiin, ne kun olivat selvästi suosituimmat myyntiartikkelit.
Benjamin jäi motellin aulabaariin juomaan kahvin ja lukemaan sanomalehteä.
Kaupungissa oli vasta kuollut niin kutsutun “häpeähovin” hovimestari, sisäisiin
verenvuotoihin. Tapausta tutkittiin murhana, mutta varmoja todisteita ei ollut
niin syyllisestä kuin motiivistakaan. Benjamin Leivakast oli enimmistä paheista
vapaa, mutta uteliaisuus vei miestä, vaikka se nyt on ihmisluonnolle toki
muutoinkin ominaista. Benjamin kysyi motellin omistajalta tapauksesta, mutta
omistaja ei ollut juuri sen viisaampi. Sen verran tiesi kertoa, ettei James
Happaman hautajaiset olleet ainoat, mitä täällä on viimeaikoina vietetty, mikä
lie vie väkeä kirkon multiin.
Benjamin lähti seuraavana aamuna tekemään kierrosta kaupungille ja hänelle
selvisikin yhtä jos toista, kuten se, ettei hän ollut uteliaisuutensa kanssa yksin.
Benjamin nousi yläkertaan huoneeseensa ja kirjoitti ylös kaiken kuulemansa ja
laati niiden pohjalta päätelmät, jotta kansa saisi kuulla totuuden, mitä niin
kovin muun ohella janosivat.


Varispari

“Jopas jotakin!”, “Kas...” ja muut kovin samansävyiset toteamukset täyttivät
toripihaa rahvaan katsellessa tuon arvoluokituksissaan perin yksimuotoisen
maan arvostetun, joskin vähemmistöissä myös arvostellun hallitsian
saapumista. Kirkon räystäillä piteli päivää kaksi varista. Nämä kaverukset eivät
olleet minään tämän kultaan puetun pröystäilijän liioitellusta ja mahtailevasta
tulosta, sillä olihan niitä jo nähty, olihan niitä. Siellä ne nauroivat vain: “Katso
tuota herraskaista, kuinka niin ylenkatsoo yleisöään, vaan kuka katselee häntä?
Me, kaksi vastatuulen kyntäjää, me katsomme ja monin verroin
korkeammalta!”. Ja niin nauru maittoi että nokat meinasi kipeiksi käydä, vaan
alhaalla oltiin kuin ei huommattaisikaan näitä kahta sulkasatoa. Jalosukuinen
hienohelma nosti nenäänsä, vaan ei katsettaan, ja heilaututti viittaansa reisien
eteen loukkaantuneena, vaikka välinpitämättömyydesi yritti sitä pukea.
Varikset jatkoivat raakkumistaan, kerrankin kun saivat arvoistaan naurettavaa
naurettavassa arvossaan. “Yksinäisyyttäsikö lähdit kansaa tapaamaan?”, sai
toinen räkätykseltään kysyttyä, kun toinen jo veisteli “Vai joko taas
apteekkarin pakeille täytyy joutua?”. Varis tiesi mistä puhui, kansa ei. Myös
apteekkari olisi osannut valaista asiaa, mutta juuri siksi kruunupää
vaivautuikin henkilökohtaisesti tapaamaan hyvän olon lähettilästä, ettei asia
leviäisi. Vaan jos siivekkäät vääräleuvat tiesivät vaietuista vaivoista, niin mikä
estäisi heitä laulamasta totuutta kaiken kansan korviin? Jotenka siis laitettiin
hovin etevimmät jousimiehet asialle vähentämään kahden raakkujan
naurunaiheita. Kirkon kattoa saatiinkin pian kevennettyä, mutta kun juhlakaluja
haettiin hautajaisiin, saatiin huomata, etteivät ne mitään variksia olleetkaan.
Niin menivät hautapaikat harakoille ja lääkkeet väärään kurkkuun. Kansa tiesi
nyt, että rakas kuningas oli pimittänyt heiltä tietoa, eikä se ole valtaapitävälle
sopivaa toimintaa. “Samaan kuoppaan vaan” huudettiin joukon keskeltä, eikä
kenelläkään ollut mitään sitä vastaan. Niin haudattiin kuningas kaksi harakkaa
rinnan päällä ja pappi lausui haudankaivajan lapioidessa, että “nämä kaksi
synninsäkkiä painakoot rintaasi lopun ikuisuuden, se olkoot sinun palkkasi.”
Sellaiset oli tämän kuninkaan hautajaiset, vaikka olihan niitä jo nähty, olihan
niitä.


Häpeähovi

Ilmapiiri oli herttaisen hienomielinen, jopa kevyehkö, etten sanoisi.
Shampanjaa nautittiin sormenpaksuisista pikareista, rohkeimmat jopa toista
lasillista mielen virittyessä huikentelevaiseksi, mutta toki arvonsa säilyttäen. Ja
saahan sitä hieman iloitellakkin, tottakai, kerrankos sitä. Juhlat kävivät iltaa
kohden ja shampanjaa oli mennyt jo kokonaista kolme pulloa, voi hyvänen aika
sentään. Vieraat äityivät lähes vallattomaksi, jopa itse Kersantti Kyrpäotsa
kertoi vitsin! Oli aika sulkea verhoja. Mitä rahvaskin heistä ajattelisi, jos nyt
näkisivät.
Tunnit kuluivat, pirskeet jatkuivat ja kuplajuoman ylettömään kulutukseen
tottumattomat päät kävivät, kehtaanko sanoakkaan, irstaiksi. Juomina nautittiin
jo keskiluokan viinejä, oi kuinka banaalia. Kersantti Kyrpäotsa oli jo hukannut
housutkin ja olisi etsittäessä löytynyt verhojen takaa puristelemassa Rouva
Kurttuperseen povea. Samaa riettauden reseptiä haettiin muuallakin salissa,
säädyttömyydessään esihelvetin tasoa.
Aamu sarastaisi pian, mutta arvon vieraat sen kuin villiintyivät entisestään,
eivätkä orgiat ottaneet loppuakseen, etiketti repeili kauttaaltaan. Vaan kuten
aina, myös tämä kaiken arvokkuuden tärvellyt tapahtuma saatiin lopulta
päätökseen.
Iltapäivään heränneen Kersantti Kyrpäotsan arvo oli noin viisikymppiä, tuon
“l'urine cher”-pullon pantin verran, minkä hän löysi peräaukostaan, suopeasti
vain kaulaa myöten työnnettynä. Vierasväkeä riitti aulaa myöten, harvan vielä
retkottaessa portaissa, kaiteilla ja kaiteen yli kallistuneina kukkaruukuissa.
Hiljainen oli kuluva ilta, ulko-ovi kävi sitä mukaa kun heräiltiin ja saatiin
puettua. Hovimiehen virkaa toimittava James Hapan toivotti nöyrimmin arvon
vieraat tervetulleiksi uudelleen.


Saatanasta

“Ei tietenkään käy, se on saatanasta” sanoi äiti tyttärelleen Liisalle laittaessaan
häntä nukkumaan. Ja Liisa ymmärsi, sillä ymmärtämättömyys oli niin ikään
saatanasta ja synnin tekijä palkitaan helvetillä. “Mutta äiti, miksi jumala on niin
julma ja ankara?” kysyi Liisa saatanasyntyistä typeryyttään, johon saikin
oikeutetun tylyn vastauksen; “Herra on oikeudenmukainen, ei julma. Ja nyt
sinä pikku lutka menet isän kanssa komeroon rukoilemaan anteeksiantoa, sillä
muuten olet lunastanut itsellesi paikan helvetin pimeimmästä nurkasta.” “Mutta
se tekee niin kipeää.”, nyyhkytti Liisa ja olisi jäänyt mielummin sänkyynsä
nukkumaan. “Lupaan, että jollet mene, kuin olisit jo, niin tekee vielä
kipeämpää.” päätti äiti ja raahasi Liisan komeroon, missä isä jo odottikin kädet
syyhyten vesperin aloittamista. “Isä meidän” saapuessa aameneen vallitsi
rivitalon päätyasunnossa raukeus. Komerosta kuului tunkkainen raskas
hengitys ja vaimea nyyhkytys. Äiti istui ikkunan luona, katsoi kaukaisuuteen
lasittunein silmin ja hymy kasvoillaan heijasi itseään kevyesti edestakaisin.
“Totta kai se käy”, vastasi äiti itselleen.

Happamalle hapanta

Harrastelinko sitten rakkaudesta lajiin, lajina rakkaus,
vaiko silkkaa isäntäväen aikapuolisuutta, mutta yhtä
kaikki voimakkaasta tunnesiteestä talonväkeen. Syistä
riippumatta annoin itseni käydä lankeeman kartanon
rouvaan, olkoonkin että hänestäkin oli aika jättänyt jo
sen mitä horsma versoo metrin mittaa mullan pinnasta.
En minä irstaan mieltä käynyt mökin mammaa
makaamaan, vaan tilaisuuden tehdessä varkaan,
työstäessäni leskimiehestä lahon aisan kannattajaa.
24.04.2022 18:59:20
#565806 [+-] Piilota Suosittele

Hovin kalmistoa verhosi ruumiinharmaa usva, josta ei
näinä kellonlyöminä olisi tunnistanut hahmoa, vaikka
olisi moisista tietoinen ollutkin. Vaan niinpä vain oli hovin
prinssi nähnyt kaiken, eikä saattanut sulattaa mitä
silmänsä kertoivat. Prinssi oli nuori ja typerä, typerä
lähinnä nuoruuttaan, ei luonnettaan. Luonteeltaan hän
taas oli kovin kostonhimoinen, jos ei jo näkemänsä
antanut syytä olla. Niinpä prinssi kaapi karkeaa soraa
hautausmaan pihalta ja hiipi hovin keittiöön, jossa hän
leipoi kivet kohoavaan taikinaan, mikä huomeniltaisissa
tarjoiluissa olisi tarkoitus tarjoilla. Olkoonkin että
kyseinen leipä jäi vierailta syömättä, mutta niin vain
sillekin nälkäinen suu löydettiin, ken vieraiden poistuttua
arvasi ryhtyä rääppijäisiin.


Sirkus Kurjavainen

Hapan ja ryhdikäs, nöyrä maku, etten sanoisi. Tulisin varmasti ostamaan
jatkossakin tätä juustoa, jahka tännepäin eksyttäisiin. Jälkimakukin oli sanalla
sanoen omaleimainen. Istui ruisleivän päälle kuin tehty ja tarjouksessa ollut
maksapasteija pohjalla nosti pienimmätkin nyanssit pintaan. Sain aamiaisen
viimeisteltyä, vaikka olisin mielelläni viihtynyt sen äärellä kauemminkin,
mutta tänään oli vilkas päivä, pitäisi saada teltat kasaan ja illalla siirtyä
seuraavaan kaupunkiin. Mutta sellaista on elämä kiertävässä sirkuksessa, enkä
sano, että olisi syytä valittaa, oli tässä hyvätkin puolensa. Muun muassa sai
ostettua näitä paikallisia juustoja.
Iltaan mennessä oli teltat, kojut ja myös vähäiset laitteet saatu kasaan ja autojen
perään. Olisi aika jatkaa eteenpäin. Kävin vielä kioskilta ostamassa
iltapäivälehden ja savukeaskin. Etusivun paikan oli varastanut murha juuri
jättämämme kaupungin rikkaammassa osassa. Jonkun miljoonaperijän
palvelusväkeä kuulemma laitettu päiviltä. Sitä se liika raha ja valta teettää, ei
sellaista ole ihmismielen taakaksi tarkoitettu. Kuski oli samaa mieltä, oli
parempi olla köyhä ja tyyni mieleltään, kuin seota rikkauksista.
Saavuimme aamulla naapurikylään. Vuokratontti oli kirkon naapurissa. Vaikka
eipä täällä liiaksi muuta ollutkaan, hyvin perinteinen metsämiljöinen kyläpaha.
Kirkon kellot kävivät ikävästi korviin päivän päätteeksi, kun ei näin
ulkopuolisena ollut tuohon kaikuun niin tottunut, sitä paitsi kellotorni oli
luvattoman matala, meteli porautui suoraan kalloon. Kävin hakemassa
apteekista jotain jomotusta viemään. Ehkä auttaisi juomisenkin vähentäminen,
mutta ei tätä aina jaksaisi selvistäpäinkään, ei sentään.
Päivän päätteksi peseydyin ja vetäydyin vaunuuni. Syvennyin vielä hetkeksi
lukemaan lehteä. Sormet liimantuivat inhottavasti sivujen kulmiin niitä
käännellessä. Sokeri istuu yllättävän tiukkaan, kun vähänkin useamman
hattaran pyöräyttää illassa. Ja olihan tänään kuitenkin ensi-ilta. Olisi kai pitänyt
pestä kädet paremmin. Kävin sängylle, makasin peiton päällä ja katsoin
vaununi ikkunasta. Maisema avautui kirkkoon päin. Kirkon ikkunoihin oli
maalattu lintuja, ehkä variksia. Nukahdin pian, näin unta niistä pään
sekoittavista miljoonista, hopeaa suorastaan satoi taivaalta.


Sylvian synnit

“Totta kai se käy.”, myhäiltiin katsellen kaltereiden takaa avautuvaa näkymää
hiekkakentälle päin. “Olemmeko valmiit?” keskeytti hän itsensä
kysymyksellään ja vastasi vain päätään käännettyään “niin kuin vain vaivoin
voin”. Lähtö tulisi pian, mutta hänen ruhonsa jäisi tänne. Ja mikäpä oli siellä
kalmon ollessa kauttaaltaan superlonilla tapetoidussa kopissa. Edes olematon
ilmanvaihtokaan ei tulisi olemaan ongelma. Tuli päivä, tuli ilta, suoritettiin
ruumiista irtautuminen. Olo oli mukavan kevyt ilman turhia fyysisiä rajoitteita
tuumasi papin vaimo lipuessaan kaltereiden läpi ja loitoten lataamosta.
Kentälle oli pystytetty iso teltta, sisältä kuului reipastahtista karusellimusiikkia.
Sylvian sielu vaelsi teltan sisään katsomaan esitystä. Paikalla oli paljon väkeä,
seuraavan numeron esittäisi nuorallatanssija. Sylvia oli toisinaan luonteeltaan
ilkikurinen ja kävi hieman heilauttamassa narua, hieman jännitystä nähkääs.
Vaikka näin meidän kesken voinen paljastaa, että Sylvia oli vain katkera tuolle
köydenjuoksialle, nuori kaunis nainen toisin kuin hänen oma tyttärensä Liisa,
josta ei ikinä tullut mitään. Tai olihan hän menestyksekkäästi hoitanut nuoralla
roikkumisen, mutta eihän se ollut sama asia.
Mutta ei Sylvia sirkuksen takia lähtenyt, vaan kostamaan miehelleen. Tämä
jumalan sanansaattaja oli tehnyt asioita joista ei haluaisi ääneen puhua. Hänen
tekonsa oli ajanut myös heidän tyttärensä jatkamaan narua ja Sylvian itsensä
lataamoon rappeutumaan rauhassa. Ja siellähän se kirkkoherra piti raskaita
puheitaa kuopan reunalla, montun täytteenä joku kullalla vuorattu möhömaha.
Iljettävä tekopyhä paska, saarnaa synnintyöstä vaikka oma syntilista on
kansamme perihäpeän mittainen, vaikkei toki Sylvia itsekkään mikään enkeli
ollut. Toimituksen jälkeen saarnamies vetäytyi kappeliin nauttimaan viiniä.
Sylvia seurasi perästä.

Huominen oli kaunis, kappelissa pidettiin siivoustalkoot ja ryhdyttiin
valmistelemaan uuden papin valintaa. Sylvia sai rauhansa, paha palkkansa ja
seurakunta hautajaiskahvinsa.

[ 4 viestiä | ]