Voin jo kuvitella silmissäni pääministeri Marinin ensimmäisen koronanjälkeisen ulkoilmapuheen Senaatintorilla. Kauniissa kesäsäässä kymmenet tuhannet ihmiset kansallistunnon ja vuosikymmeniä odotetun todellisen johtajan saapumisen nostamassa hurmoksessa huutavat samaan rytmiin
MESTARITAR! MESTARITAR! MESTARITAD!...
Korvia huumaava rytmikäs huuto kantautuu Mv-lehden, Suomen uutisten ja päivän byrokraatin toimituksiin sekä Perussuomalaisten ja Asylin puoluetoimistoihin. Hitlerin ja muiden natsijohtajien kipsiset rintakuvat tärisevät hyllyjen reunoille, ja murskautuvat lattioille. Kansanjoukkojen huuto laukaisee noissa tiloissa lattialla tuskissaan pyörivien rajakkien keskuudessa psykosomaattisia sydän- ja aivoinfarkteja.
Ja kansan syvien rivien jyly tuntuu jatkuvan tuntikaupalla.
Kunnes hillitysti hymyilevä Mestaritar pienellä kädenliikkeellä pyytää hiljaisuutta. Sitten hän aloittaa ylivertaisen verbaalisen kirurgian, jolla persujen ja kokoomuksen Suomen kansan kollektiiviseen psyykeen vuosikausia levittämä haittaisänmaallisuus leikataan pois viimeistä solua myöten hänen säkenöivän järkensä jääkylmällä skalpellilla.
Voi taivas, mitkä loiston päivät Suomella on vielä edessään.