KUN matkaviinat oli juotu Porin Riihikedon koulun vessassa, Suomen maaseudun puolueen (Smp) puoluekokoukseen saapunut väki siirtyi juhlasaliin. Useat olivat sonnustautuneet kauhtuneisiin tummiin teryleenipukuihin, joiden rintapielessä komeili sotaveteraanitunnus.

Vuoden 1979 puoluekokouksen nousi avaamaan puoluetta parikymmentä vuotta johtanut Veikko Vennamo, joka vahvisti järkyttyneelle yleisölle päätöksensä: hän ei olisi käytettävissä jatkokaudelle. Valta ei lähtenyt suvusta, sillä puoluekokous valitsi Vennamon seuraajaksi tämän pojan Pekka Vennamon.

Helsingin Sanomien toimittajan Janne Virkkusen reportaasin mukaan huomion keskipisteenä oli silti 66-vuotias isä-Veikko. Kenttäväen hurmioituneissa ja osin kyyneltensekaisissa puheenvuoroissa tätä kuvailtiin muun muassa ”messiaaksi”, ”rautaiseksi johtajaksi” ja ”työn sankariksi”, kirjoitti Virkkunen, joka toimi myöhemmin myös lehden päätoimittajana.

Porin puoluekokouksesta tulee tänä viikonloppuna kuluneeksi tasan 40 vuotta. Veikko Vennamon kädenjälki näkyi Suomen poliittisessa kentässä pitkään, mutta nyt hänen perintönsä on vaakalaudalla.

HIEMAN ennen vuoden 1979 puoluekokousta Smp:hen oli liittynyt 16-vuotias Timo Soini, joka nosti lopulta Smp:n raunioille syntyneen perussuomalaiset Suomen suurimpien puolueiden joukkoon.

Kun Soini toissa vuonna luopui perussuomalaisten puheenjohtajuudesta, hän viittasi jäähyväiskirjoituksessaan poliittisen esikuvansa puheeseen Riihikedon koululla.

”Silloin olin järkyttynyt. Historia on kuitenkin osoittanut, että Veikko Vennamon päätös oli oikea. Smp sai vuoden 1983 eduskuntavaaleissa Pekka Vennamon johdolla suuren vaalivoiton”, Soini kirjoitti ja uskoi perussuomalaisille käyvän samoin.

Tavallaan hän olikin oikeassa.
TÄMÄN vuoden kevään eduskuntavaaleissa perussuomalaiset oli jälleen maan toiseksi suurin puolue. Poikkeuksellinen nousukiito jatkuu yhä, ja Helsingin Sanomien kuluvalla viikolla julkaisemassa mielipidemittauksessa puolue oli jo selvästi Suomen suosituin.

Sitä Soini tuskin ajatteli, että uuteen suosioon puolueen johtaisi Jussi Halla-aho. Soinin ja muiden perussuomalaisista loikanneiden perustama siniset sen sijaan jäi ilman kansanedustajia ja kuihtui kokoon.

Onko Halla-ahon perussuomalaiset yhä Smp:n perillinen, vai onko vennamolaisuus tekemässä kuolemaa?

SMP:TÄ ja Halla-ahon perussuomalaisia yhdistää ainakin se, että molemmat pystyivät menestyksellään yllättämään politiikan asiantuntijat.

Smp nosti vuoden 1970 eduskuntavaaleissa paikkamääränsä yhdestä 18:aan, mitä professori David Arter kutsuu Pohjoismaiden ensimmäiseksi ”populistijytkyksi”.

Suomen politiikan tutkimista yhä jatkava 74-vuotias britti muistaa vaalit hyvin, sillä hän asui suomalaisen vaimonsa kanssa Etelä-Savon pienessä Haukivuoren kunnassa ja teki väitöskirjaa keskustapuolueesta.


Professori David Arter (KUVA: REIJO HIETANEN)

”Kävi ilmi, että keskusta­valtaisen kylän eräs Ville-­niminen maan­viljelijä oli äänestänyt Smp:tä. Se oli iso uutinen. Ihailin tätä Villeä salaa, mutten valitet­tavasti koskaan tavannut häntä.”


ARTERIN mukaan Smp:n suosio henkilöityi vahvasti Veikko Vennamoon, joka oli perustanut puolueen erottuaan maalaisliitosta. Vauraan pankinjohtajaperheen vesa vetosi kaupungistumisen jalkoihin jäävän maaseudun ”unohdettuun kansaan” ja teki sen taitavasti.

Vennamon puheissa vastakkain olivat alati rikastuva iso raha ja sen poljettavaksi joutunut pieni ihminen.

”Vennamo toi raikkaan tuulahduksen Urho Kekkosen ajan ummehtuneeseen poliittiseen, henkiseen ja kulttuuriseen ilmapiiriin. Hänen aseensa oli omaperäinen, herjaava retoriikka”, Arter sanoo.

Vennamo tarjosi vaihtoehtoa ”rötösherrojen” johtamille perinteisille puolueille ja kutsui Smp:stä puoluetukien kanssa loikanneita entisiä puoluetovereitaan ”seteliselkärankaisiksi”.

Värikkään kielenkäytön lisäksi hänet muistetaan eriskummallisista tempauksista. Vuonna 1974 eduskunnan puhemies pani vahtimestarit kantamaan Vennamon jakarandatuolissaan pois istuntosalista, koska tämä uhmasi saamaansa kahden viikon työskentelykieltoa.

VAIKKA Vennamolla olikin toisinaan vaikeuksia tulla toimeen kollegoidensa kanssa, maaseudun turhautuneiden kansalaisten kohtaamisen hän hallitsi.

Rahan puutteesta huolimatta Smp onnistui rakentamaan suuren organisaation, johon kuului parhaimmillaan noin 1 400 puolueosastoa.

Keskeisessä roolissa oli Vennamon lisäksi puoluesihteeri Eino Poutiainen. Hänet tunnettiin erityisesti pappamoposta, jolla hän kiersi ympäri Suomea tekemässä vaalityötä.

Pitkäaikainen Smp:n ja perussuomalaisten entinen kansanedustaja Anssi Joutsenlahti, 75, kertoo, miten Poutiainen kuljetti puoluekokousviestin mopollaan Smp:n perustamispaikkakunnalta Pieksamäeltä Poriin vuonna 1979.

”Viesti pysähtyi myös kotikaupunkini Kankaanpään torille, jossa puhuimme Einon kanssa suurelle yleisölle. Siinä oli todellista juhlatunnelmaa, ja tilanne kuvasi hyvin Smp:n paikallisorganisaatioiden vahvuutta. Veikko Vennamossa oli karismaa, jollaista nykyisin näkee kovin harvoin.”
JOUTSENLAHDEN kaltaiset veteraanit ovat viimeinen konkreettinen linkki Smp:n ja Halla-ahon perussuomalaisten välillä. Joutsenlahti istuu yhä Kankaanpään kaupunginvaltuustossa ja Satakunnan perussuomalaisten hallituksessa.

Kokeeko hän kuuluvansa yhä samaan puolueeseen kuin 40 vuotta sitten?

”Ehdottomasti. Politiikkamme painopisteet toki muuttuvat, kun yhteiskunta ympärillä muuttuu.”

Joutsenlahti viittaa siihen, että esimerkiksi maahanmuuttajia oli 1970-luvulla Suomessa vain vähän eikä maahanmuutto ollut samankaltainen puheenaihe kuin tänä päivänä.

SMP:TÄ isänsä jälkeen 1990-luvulle saakka johtanut ja sittemmin yrityselämässä vaikuttanut Pekka Vennamo on eri mieltä kuin Joutsenlahti.

”Vanhoja smp:läisiä on yhä mukana, mutta perussuomalaiset ei ole pitkään aikaan ollut Smp:n perillinen. Siitä ei ole enää mitään jäljellä”, hän sanoo.

Pekka Vennamon mukaan niin Halla-ahon kuin jo Soininkin aikaan eron Smp:hen teki ennen kaikkea suhtautuminen maahanmuuttoon.

”Maahanmuuttovastaisuus ei ikinä ollut osa meitä. Karjalassa syntynyt isäni teki suuren työn Karjalan evakkojen asuttamiseksi, kun monet Suomessa kutsuivat heitä ryssiksi.”

Vuonna 1987 eduskunnan jättänyt Veikko Vennamo teki pesäeron perustamaansa puolueeseen 1990-luvun alussa. Hän suivaantui muun muassa siitä, että Smp:n uusi johto vastusti Suomen liittymistä Euroopan unioniin.

Toisaalta tutkija Aarni Virtasen viime vuonna julkaistussa elämäkerrassa Vennamo – Mies ja hänen puolueensa kuvataan Vennamon viimeisten vuosien maahanmuuttoajatuksia, joissa voi nähdä kaikuja perussuomalaisten nykylinjasta.

Vennamo kirjoitti vuonna 1993 Suomen Uutisissa, että ovia voi pitää auki todellisessa hädässä oleville pakolaisille muttei Afrikan valtioiden ”rikkaille elintasopakolaisille”.

MAAILMA on muuttunut muutamassa kymmenessä vuodessa paljon. Sotaveteraanien ja pientilallisten Suomea ei enää ole, kuten ei Neuvostoliittoakaan.

Helsingin yliopiston valtio-opin yliopistonlehtorin Emilia Palosen mukaan nimenomaan kriittisyys Neuvostoliittoa ja Kekkosen harjoittamaa idänpolitiikkaa kohtaan erotti Smp:n keskustavasemmistolaisista ja muiden maiden populistipuolueista.

Onkin mahdo­tonta sanoa tarkasti, miltä aikansa lapseksi syntynyt vennamo­laisuus tänä päivänä näyttäisi. Tuskin ainakaan nykyiseltä perus­suomalaisilta, joka oli kevään eduskuntavaaleissa yhtä suosittu korkeasti koulutettujen kuin pelkän peruskoulun käyneidenkin keskuudessa.

Vennamolaisuuden jäänteet saattoivat haihtua sinisten mukana, mutta populismia tutkinut Palonen näkee Halla-ahon perussuomalaisissa myös tuttuja piirteitä.

”Me tutkijat uskoimme perussuomalaisten jäävän yhden asian puolueeksi, mutta puolueen johdossa on selvästi ymmärretty, ettei se riitä. Ennen vaaleja Halla-aho jalkautui maakuntiin kuuntelemaan ihmisten huolia samaan tapaan kuin Vennamo ja Soinikin.”

Kevään vaaleissa keskustan harjoittama hallituspolitiikka vei Palosen mukaan monet maakuntien asukkaat perussuomalaisten leiriin, aivan kuten kävi Smp:lle vuonna 1970.

”Perussuomalaiset on nyt aiempaa enemmän keskittynyt maahanmuuton vastustamiseen ja tukee etnonationalismin kasvua. Silti oppositiopuolueessa elää yhä jossain määrin myös ajatus pienen ihmisen puolustamisesta ja eliittien haastamisesta.”


Perussuomalaisten puheenjohtajalla Jussi Halla-aholla oli syytä juhlaan, kun eduskuntavaalien tulos selvisi huhtikuussa. Taustalla puoluesihteeri Riikka Slunga-Poutsalo ja vaalipäällikkö Ossi Sandvik. (KUVA: VESA MOILANEN / LEHTIKUVA)

VAIKKA värikäs vennamolainen retoriikka on jäänyt historiaan ja tiukka laitaoikeistolaisuus vallannut puolueessa lisää alaa, Emilia Palosen mielestä perussuomalaiset on yhä populistipuolue.

Halla-aho itse on kiistänyt tämän ja kutsunut populisteiksi niitä, jotka ”lupailevat erilaisia satasia vaalien alla ja unohtavat puheensa vaalien jälkeen”.

Näkemys populismista katteettomien lupausten antamisena on Palosen mukaan yleinen mutta kapea. Moni tutkija näkee populismin ennen kaikkea vallitsevan hegemonian haastamisena.

”Veikko Vennamolle haastettava hegemonia oli myötäilevä ja hyssyttelevä idänpolitiikka. Jussi Halla-aholle se on perinteisten puolueiden yhteinen ’ilmastovouhotus’ ja näkemys maahanmuuton tarpeellisuudesta.”

Populistipuolueisiin liittyy lieveilmiöitä, mutta Palonen ei pidä populismia lähtökohtaisesti huonona asiana. Terveellä tavalla toteutettuna hegemonian haastaminen tuo uusia ajatuksia keskusteluun ja voi innostaa demokraattiseen prosessiin niitäkin, jotka muuten ovat vaarassa jäädä ulkopuolelle.

Hyvästä esimerkistä käy Veikko Vennamo ja vuoden 1970 vaalit.

”Vennamo loi tyhjästä puolueen, joka innosti uurnille suuren määrän aiemmin äänestämättä jättäneitä ihmisiä. Se oli historiallinen ja merkittävä temppu.”

Katsotaan ensvaaleissa. Kaikki läskiperseet ylös ja äänestämään!