Rambo: Last Blood (2019)
2020 heinäkuussa 74 täyttänyt Stallone on jälleen kaivanut itsensä naftaliinista, pössytellyt talkkia varpaiden väliin, kaivanut kaapista leukun ja lyönyt jalkaansa ikonisen hahmonsa saappaat. Kameran taakse on istutettu lähinnä apulaisohjaajana uraa luonut Adrian Grunberg ja kirjoituspöydän ääressä kässäriä on Stallonen kanssa naputellut aiemmin TV-sarjoja rustannut Matthew Cirulnick. Meriitit eivät ole kummoiset, joten revitäänpä uusin tuotos paloiksi ja katsotaan josko kansien alta löytyisikin timantti.
Rambon hahmoon on aina kiteytynyt mies, joka etsii rauhaa sitä koskaan saavuttamatta. Tämä siksi, että maailma ympärillä on kaoottinen ja ihmiset tyhmiä kuin saappaat. Niinpä aina joku tai jotkut jossain ovat ajautuneet ongelmiin, johon vain altruistinen ja menneisyyden kauhuista kärsivä protagonisti on ratkaisu. Tällä kertaa jeesiä tarvitsee oma perhe.
Valitettava tosiasia on, että elokuvan tärkein anti alkaa kun tappaminen alkaa. Sitä ennen on tarjoilla vain geneeristä johdattelua harmillisen keskeneräisellä dialogilla. Myönnettäköön, että Rambot eivät ole tunnettuja juuri dialogistaan, mutta viimeisimmässä tuotoksessa puute korostuu. Dialogin merkityksen ymmärtää viimeistään siinä vaiheessa, kun tajuaa seuraavansa merkityksetöntä ja sisällötöntä sanailua. Vuorosanojen pitäisi kasvattaa hahmoja ja luoda näihin yhteys. Niiden avulla katsoja voi suvantohetkillä kokea jännitettä ilman päiden katkomista ja verisuihkuja. Nyt tämän kaikki jää saavuttamatta ja lopputuloksena paperinohuet henkilöhahmot heiluvat läpi käsikirjoituksen kuin suvituulen nussima vinkuheinä alkusyksyn sateissa. Ehkä tekijät ovat ymmärtäneet puutteensa ja korvanneet sen toiminnalla, jonka Rambo hallitsee.
Verta on tarjolla enemmän kuin tarpeeksi. Kuolintavat ovat mitä moninaisemmat ja niiden tuloksena roiskuu, irtoilee ja lentää paloina lihasta ja kudoskappaleita. Kaikkein harmillisinta on, että sekin tapahtuu ilman jännitettä, jopa silloinkin kun väkivallan kohteen on itse päähahmo.
Stallone onnistuu jossain määrin tavoittamaan ikääntyneellä hahmollaan epätoivoa ja pienen hetken ajan katsoja saattaa kokea samaistumista. Illuusio kuitenkin särkyy nopeasti ja yhdentekevyys vaihtuu hallitsevaksi tunteeksi.
Lyhyesti sanottuna: viides Rambo on kuvattu kuin manuaalia lukien. Ohje on kertonut miten kameraa pitää vispata, milloin panoroida ja milloin ottaa lähikuva. Käsikirjoituksessa on potentiaalia, mutta kirjoittajilta on loppunut taito puolen välin jälkeen. Dialogi on tylsää ja henkilöhahmot vielä tylsempiä. Vaikka itse toiminta on elokuvan parasta antia, niin valopilkkuna ei voi pitää digitaalisesti pilkottuja pahiksia. Tarina etenee turvallisen tasaisesti alusta loppuun ilman suurempia yllätyksiä. Jotenkin tältä odotti enemmän kuin se lopulta pystyi antamaan. Ehkä ongelma on siinä, että hahmon kasvaessa ja vanhetessa myös tarinan pitäisi kasvaa ja kehittyä. Nyt se ei ole kehittynyt piiruakaan.
Elokuvassa on yksi kohtaus, jonka aikana tarina nousee hetkeksi seisomaan ja tarjoilee katsojalle toimintaa, joka tuo etäisesti mieleen Taksikuskin. Siinä sankari tunkeutuu ihmiskaupan sydämeen ja antaa "tylpän esineen" puhua. Jos kaapista löytyy tuo Robert De Niron tähdittämä mestariteos, voi tarkistaa miten kohtaus olisi pitänyt esittää ja kuvata.
Nostalgiapojot: 3/5
Elokuvana: 2/5
ps. Tätä arvostelua kirjoitettaessa kuunneltiin Billy Joelin albumia Piano Man.
