Rekisteröidy
Perustaja sonja

Anonyymius

Omavalintainen

Medioita voi lisätä

Jäsenet

Perustettu 15.10.2017 01:38:51 Jäseniä 14 Vierailuja 98 Ketjuja 6 Viestejä 428 Medioita 0

Yleinen keskustelu

Vumpalouska

2018-04-25 19:58:04
Inspiraatio iski pitkästä aikaa, joten aloitin uuden scifi-novellin :-)

* * *

POHJATTOMAN KUILUN POHJA
© Vumpalouska 2018

Ulkopuolisten suurlinjurit olivat liikkuvia avaruuskaupunkeja, itsenäisiä mikrokosmoksia, jotka kykenivät viettämään vuosikymmeniä tähtienvälisillä matkoilla poikkeamatta kertaakaan asutun tai asumattoman järjestelmän lähelle. Suurlinjurit oli suunniteltu täysin omavaraisiksi; ne kuljettivat mukanaan kymmeniä automatisoituja tuotantolaitoksia, satoja nanosampoja, pienoistelakkaa sekä kokonaista laivastoa planeettojenvälisiä kaivos- ja jalostusaluksia, jotka täydensivät niiden raaka-ainevarastoja aina kun niiden isännät uskaltautuivat tekemään lyhyen sukelluksen jonkin takaperiferian järjestelmän Oortin pilveen. Suurlinjurit olivat koko Ulkopuolisten kulttuurin perusta. Ne kuuluivat ihmiskunnan asuttaman avaruuden suurimpiin, kehittyneimpiin ja voimakkaimpiin aluksiin. Jokainen suurlinjuri oli oma post-ihmisten sivilisaationsa: ainutlaatuinen, hämmentävä ja käsittämättömän monimutkainen.

Tämä nimenomainen suurlinjuri vaikutti myös olevan kuollut.

Kahdeksankymmenenkuudentuhannen kilometrin etäisyydeltä se erottui paljaalla silmällä tummana kiilamaisena varjona, joka kuvastui vasten nimettömän kaasuplaneetan siniharmaita pilvivöitä ja valkoisia myrskykeskuksia. Se näytti pimeältä ja pahaenteiseltä kuin nukkuva tulivuori.

Luutnantti Ason Vaskela pakottautui irrottamaan katseensa kaukaisesta aluksesta ja leijaili keskirungon tarkkailukuvusta putkimaiselle nollapainovoiman käytävälle. Jos suurlinjuri alkaisi osoittaa elonmerkkejä ja sen miehistö olisi vihamielinen, Harmonialiiton kevyt tiedustelutukialus Parsifal ja sen neljä soihtualussaattajaa olisivat toivottoman alivoimaisessa asemassa. Mikään ei kuitenkaan viitannut siihen suuntaan, että suurlinjurissa oli miehistöä tai edes energiaa. Ulkoisesti se vaikutti yhtä elottomalta kuin avaruusmainareiden tyhjäksi kovertama ja hylkäämä asteroidi.

Vaskela antoi tarkkailukupua suojaavan panssarilevyn liukua automaattisesti paikoilleen. Oli tietenkin kertakaikkisen typerää uskotella itselleen, että ihmissilmät olisivat voineet havaita mitään sellaista joka jäisi huomaamatta rungon sensoreilta – tai oikeammin niiden välittämää datavirtaa väsymättä analysoivilta tekoälyiltä, jotka suorittivat septiljoonia laskutoimituksia sekunnissa ja puristivat saamistaan tiedoista irti niin paljon kuin fysiikan lait sallivat. Vaskela oli siirrännäistensä kautta jatkuvassa yhteydessä Parsifalin sisäiseen tietoverkkoon. Komentosillan tekoälyt ja niihin kytkeytyneet teknosavantit eivät olleet muuttaneet arviotaan suurlinjurin tilasta moneen tuntiin.

Vaskela ojensi kolminivelisen jalkansa, tarttui tarttumavarpaillaan seinässä olevaan kahvaan ja heilautti itsensä avonaiseen ilmalukkoon, jonka kautta pääsi Parsifalin komentosillalle johtavaan käytävään. Parsifal oli lähes kaksi kertaa suurempi kuin saattoaluksensa, mutta sen miehistötilat olivat vain aavistuksen verran tilavammat. Suurin osa tiedustelutukialuksesta muodostui konversiomoottorista ja polttoainesäiliöistä, kvanttikupla-ajolaitteen rengasmaisesta ulkonemasta sekä neljästä planeettojenvälisen hävittäjäaluksen kiinnitysalustasta, jotka ympäröivät keskirunkoa kuin mekaanisen jättiläisen käsivarret. Aluksen kaikki paineistetut tilat sijaitsivat kapeassa keskirungossa, ja niiden päästä päähän liikkuminen vei kokeneelta avaruusmatkaajalta vain muutaman minuutin.

Ei sen puoleen, että Parsifalissa olisi ollut tungosta. Aluksen miehistö koostui viidestätoista painottomuuteen sopeutuneesta, geneettisesti epäsosiaalisesta avaruuslaisesta sekä muutamasta kyberneettisesti parannellusta huoltosimpanssista. Kaikilla oli tarkkaan määritelty tehtävänsä ja vastuualueensa. Miehistönjäsenten ei tarvinnut yleensä fyysisesti tavata toisiaan, mikä sopi heille mainiosti. Lipuessaan käytävää pitkin komentosillalle Vaskela ei nähnyt ketään muita.

Komentosilta oli pyöreä, kohtumainen tila keskirungon ytimessä. Se oli aluksen parhaiten suojattu paikka, hermokeskus, josta käsin komentaja Agapella Miron kontrolloi pientä laivastoaan. Vaskelan saapuessa komentosilta toimi täydellä viiden hengen miehityksellä, mikä oli hyvin harvinaista; yleensä Miron oli komentosillalla yksin. Komentajan lisäksi läsnä olivat nyt aluksen kaikki neljä teknosavanttia. Nykytilassaan heidät olisi tosin voinut melkeinpä laskea osaksi kalustoa. He makasivat liikkumattomina kiihdytyssohvillaan, syvälle analyyttiseen autismiin vaipuneina. He olivat kytkeytyneet tekoälypartnereihinsa niskaporteistaan kiemurtelevien kvanttioptisen kaapelien välityksellä ja yrittivät selvittää elottoman suurlinjurin mysteeriä.

Työ näytti edistyvän tuskallisen hitaasti.

»Mitään uutta?» Vaskela tiedusteli. Kysymys ei ollut täysin muodollinen, sillä vaikka komentokeskuksen havainnot jaettiin lopulta Parsifalin tietoverkossa, ne kulkivat aina komentajan kautta ja saapuivat joskus usean minuutin viiveellä.

»Riippuu näkökulmasta», Miron vastasi kääntämättä katsettaan pelkistettyjä kaavioita sisältävästä kovavalopäätteestä, joka leijui hänen edessään kuin suorakulmion muotoinen portti johonkin kaksiulotteiseen maailmankaikkeuteen. Hän oli avaruuslainen kuten Vaskela: pienikokoinen, karvaton, sinertävä ja varustettu kolminivelisillä raajoilla, jotka kaikki päättyivät nelisormisiin käsiin. »Olemme sulkeneet pois joitakin vaihtoehtoja. Suurlinjuri ei luultavasti ole hylätty... ei ainakaan vapaaehtoisesti. Painovoimatutkan mukaan sen massa on lähes kuusisataa miljoonaa tonnia, joten se on täydessä lastissa. Emme myöskään havaitse lähiavaruudessa ajoainejälkiä, jotka olisivat yhteensopivia Ulkopuolisten käyttämien planeettojenvälisten alustyyppien kanssa. Itse asiassa emme havaitse lähiavaruudessa mitään ajoainejälkiä.»

Se oli outo havainto. Suurlinjuri kiersi kaasuplaneettaa vakaasti kuin pieni kuu. Sen ohjaamisen nykyiselle radalleen oli täytynyt olla tarkoituksenmukainen ja monimutkainen prosessi. Suurlinjurin kokoisen aluksen konversiomoottorin sylkemistä eksoottisista hiukkasista ja ionisoituneesta kaasusta olisi pitänyt olla havaittavia jämiä vielä vuosienkin jälkeen.

»Kauanko se oikein on ollut täällä?» Vaskela kysyi.

»Ei aavistustakaan. Ajattelin lähettää luotaimen tutkimaan kaasuplaneetan kuita. Jos löydämme niiden pintaan sitoutuneita jäänteitä konversiomoottorin tuottamista hiukkasista, voimme ehkä laskea karkean ajankohdan, jolloin täällä on viimeksi liikkunut jotain keinotekoista.»

26.04.2018 08:48:52 | 09:12:21
#51207 [+1] Piilota Suosittele Ilmianna

>>51041
Suurlinjurit

Näyttiks ne joltain tältä?

Jos näytti, kannattaa olla varuillaan. Koitan nyt keskittyä ja oikeasti lukea tuon.

e: Niin, siis tuo on taiteilijan näkemys maata suhteellisen lähellä olevasta aurinkokuntaa lähestyvästä järkäleestä, joka jostain syystä ei auringon vetovoimasta huolimatta kiihdytä vauhtiaan. Päinvastoin. Se hidastuu.

Siinä foliohatuille ja muille avohoitopotilaskollegoilleni sekä "ufologeille" mietittävää.

e2: Nonih.. luettu. 4/5 jos tulee jatko-osa. -3/5 jos ei tule.

26.04.2018 19:53:11 | 23:39:48
#51404 [+3] Piilota Suosittele Ilmianna

Hetkeä myöhemmin Parsifalin runkorakenteita pitkin kantautui vaimea, etäinen tärähdys. Vaskela siirtyi taktiseen virtuaalitilaan ja katseli ulkokameroiden kautta miten pieni luotain erkani aluksesta. Viidentoista kilometrin etäisyydellä luotain käynnisti moottorinsa ja suuntasi kohti lähintä kuuta, ilmakehätöntä kivipalloa, joka oli hädin tuskin kaapattua asteroidia kummempi. Virtuaalitilan päälle projisoidut luvut ja lähestymisvektorit ilmoittivat, että luotain kiihdytti kymmenesosageen voimalla ja saavuttaisi neljänkymmenenkahdeksantuhannen kilometrin etäisyydellä olevan kuun hieman alle neljässä tunnissa.

»Minä ja tiimini olemme joka tapauksessa valmiit tutkimaan lähempää», Vaskela ilmoitti. »Anna vain käsky, niin menemme sisään ja selvitämme, mistä tässä oikein on kyse.»

»Kaikki ajallaan. En riskeeraa miehistönjäseniäni ennen kuin olen varma, ettei tämä ole ansa tai temppu.»

Vaskela ei väittänyt vastaan vaikka tunsikin olonsa hieman hyödyttömäksi. Hän oli Parsifalin kolmihenkisen avaruusjalkaväkiyksikön johtaja, eikä heille yleensä ollut paljon käyttöä. Normaalisti toimettomuus ei ollut mikään ongelma, sillä jalkaväkiyksikön jäsenet pysyivät kuivahorroksessa silloin kun heitä ei tarvittu. Komentaja Miron oli kuitenkin herättänyt Vaskelan ja hänen toverinsa heti kun oli havainnut suurlinjurin järjestelmän ulkolaidalta. Siitä oli nyt yli viikko, eikä Vaskelalla ja hänen tovereillaan ollut ollut paljon muuta tekemistä kuin seurata komentosillan enimmäkseen muuttumatonta datasyötettä ja ajaa läpi yhä uusia taistelu- ja entraussimulaatioita, jotka olivat lähes hyödyttömiä koska heillä ei ollut juuri minkäänlaista käsitystä suurlinjurin kansijärjestelystä.

Yksi teknosavanteista päästi tukahtuneen äännähdyksen ja liikahti kiihdytyssohvallaan. Valot vilkkuivat Mironin päätteellä ja hänen silmiinsä tuli lasittunut katse. Äkkiä hän katsoi suoraan Vaskelaan.

»Olemme tunnistaneet suurlinjurin», hän totesi ääni analyyttisestä autismista sävyttömänä. »Se ei ollut helppoa. Ulkopuolisten alukset korjaavat ja päivittävät itseään kaiken aikaa, mutta tietyt sisärungon ominaisuudet pysyvät muuttumattomina pidempään. Tuo tuolla on lähes varmasti Pohjattoman Kuilun Pohja. Yksi Kahdeksasta. Tämä muuttaa kaiken.»

Vaskela jännittyi. Kahdeksan Viidenkymmenen Vuoden Sotaan osallistuneen ja oikeutta paenneen suurlinjurin paikantaminen kuului Parsifalin ja muiden takaperiferian partiointialusten päätehtäviin. Itse asiassa se ajoi kaiken muun edelle. Ainoassa suuren mittakaavan invaasiossaan sivistyneeseen avaruuteen Ulkopuoliset olivat tehneet kammottavia sotarikoksia. Vielä nytkin, lähes kahdeksankymmentä vuotta myöhemmin, heidän ”Idiotismin muistomerkkinsä” kohosi planeetta Harvanthan pinnalla ja lähetti kymmenientuhansien uhriensa päättymätöntä tuskaa ja kärsimystä avaruuteen kaikilla sähkömagneettisen spektrin taajuuksilla. Harmonialiitto oli vannonut saattavansa Ulkopuoliset oikeuteen teoistaan, ja kaikki takaperiferian järjestelmissä tavatut, invaasioon osallistuneet suurlinjurit tuli välittömästi joko tuhota tai raportoida siihen kykeneville taistelulaivastoille.

Parsifalin johtama partio ei ollut taistelulaivasto. Itse asiassa se oli pienin Harmonialiiton pitkänmatkan laivastoyksiköistä, tarkoitettu puhtaasti tiedustelutehtäviin ja avaruusrosvojen vastaisiin operaatioihin. Looginen seuraava askel olisi, että komentaja siirtäisi laivaston lähimpään Lagrangen pisteeseen ja suorittaisi kaksiviikkoisen kvanttikuplahypyn reilun kuuden valovuoden päässä olevaan tukikohtajärjestelmään, jonne laivastomestari Raynottin komentama Omega-luokan tukialus Koston Enkeli saattoaluksineen oli sijoitettu.

Äänetön taisteluhälytys tunkeutui ajatusviestinä Vaskelan mieleen. Komentosillan valot himmenivät ja joukko uusia kovavalopäätteitä välkähti ilmaan Mironin komentotuolin ympärille. Vaskela, joka oli yhä taktisessa virtuaalitilassa, tajusi että Parsifal ja kaikki neljä soihtualusta olivat aktivoineet asejärjestelmänsä ja kohdistaneet ne suurlinjuriin. Avaruustaistelussa kahdeksankymmentäkuusituhatta kilometriä oli lähellä ”puukkotappeluetäisyyttä”, johon suuremmat alukset harvoin päätyivät. Suurlinjurit oli varustettu pääasiassa pitkän kantaman aseilla. Jos Ulkopuoliset yrittäisivät puolustautua, heidän suurin etunsa oli jo mennyttä. Parsifal ja sen saattoalukset todennäköisesti tuhoutuisivat, mutta jo muutama suora osuma voisi rampauttaa suurlinjurin. Miron ilmeisesti piti riskiä ottamisen arvoisena.

Ja sekä itseään että miehistöään uhrattavana.

»Laukaistaan taistelukorennot», Miron ilmoitti rauhallisesti. Komentaja vaikutti hieman poissaolevalta, mutta Vaskela ei voinut syyttää tätä. Mironin ylikellotetut aivot prosessoivat joka sekunti enemmän informaatiota kuin peruslinjan ihmisen aivot viikossa.

Uusi tärähdysten sarja kantautui komentosillalle. Kaikkiaan kolmekymmentäkahdeksan taistelukorentoa ampaisi laukaisuputkistaan ja suuntasi kohti suurlinjuria kahdenkymmenen geen kiihdytyksellä. Ne saavuttaisivat ampumaetäisyyden alle kymmenessä minuutissa.

Kuusi korennoista kantoi gigatonniluokan taistelukärkiä. Jos suurlinjuri ei alkaisi puolustautua välittömästi, se olisi mennyttä.

Mitään ei tapahtunut. Taktisessa virtuaalitilassa suurlinjurin suurennettu hahmo pysyi yhtä elottomana kuin ennenkin, sitä ympäröivien tietosarakkeiden ja kaavioiden ilmoittaessa täydellisestä vastareaktion puuttumisesta.

»Raide- ja laseraseet ja valmiina tulittamaan», Miron jatkoi. Hän halusi selvästi pelata varman päälle.

27.04.2018 01:07:30
#51502 [+-] Piilota Suosittele Ilmianna

>>51488
Ketsupilla saa ihmeen hyvää jälkeä aikaseks, ja ennenkaikkea helpolla.


Vähän samaa näköä, aunut vaan, että noilla siivillä tai lavoilla ei avaruudessa ole kuin koristeellista metkitystä.

Rakettimoottorit tarvii. Tai ehkä antimateriamoottorit.

27.04.2018 13:47:09
#51650 [+1] Piilota Suosittele Ilmianna

>>51619 Tulevaisuudesta. Tarina sijoittuu 3400-luvulle. Minusta aika järkeenkäyvä oletus, että tulevaisuudessa ihmiskunta muokkaa itseään eri olosuhteisiin sopivaksi. Pitkäskestoinen painovoimattomuus on niin epäedullinen ympäristö ihmiselle, että olisi järkevää luoda kokonaan uusi alalaji tähtienvälisten avaruusalusten miehistöiksi.

29.04.2018 17:07:06
#52261 [+-] Piilota Suosittele Ilmianna

>>51739 vumpalouska_kulttuuri on jo täällä. Esimerkiksi tuotantotekniikan saralla tapahtuu (ikävävsti) juuri vumpun ihainnoimaan koneiden ja ihmisen väliseen tehokkaaseen ja sulavaan interaktioon pyrkivää kehitystä. Juurikin exoskeletoneja, lisättyä todellisuutta, koneoppimista/ai-paskaa yms.
Toisinsanoen perinteinen työ, pilalla.

10.07.2018 23:06:15 | 11:36:03
#73186 [+4] Piilota Suosittele Ilmianna

»Odota», Vaskela sanoi. Komentaja ei kääntynyt katsomaan häntä, mutta ei myöskään antanut tulistuskomentoa. Vaskela jatkoi: »Alkaa olla selvää, että Pohjattoman Kuilun Pohja todella on vailla miehistöä tai ainakin täysin kyvytön puolustautumaan. Jos tuhoamme sen, joku voi pitää meitä sankareina, mutta todennäköisemmin meidät tuomitaan sotaoikeudessa kuolemaan rikollisesta arvostelukyvyn puutteesta ja ainutlaatuisen tilaisuuden haaskaamisesta. Ulkopuolisilla on teknologiaa, jota parhaat tiedemiehemme ja tekoälymme eivät ymmärrä. Jokaisen suurlinjurin tietopankeissa on varmasti tietoa muidenkin alusklaanien vaellusreiteistä ja sotilaallisesta vahvuudesta. Olemme tietääkseni ensimmäiset, joille on koskaan tarjoutunut tilaisuus vallata suurlinjuri. Peruuta taistelukorentojen hyökkäyskäsky ja anna meidän tunkeutua alukseen.»

»Se voi olla ansa», komentaja sanoi.

»Tämä ei todellakaan vaikuta ansalta. Ainoat vaaraan asettujat olisimme minä ja tiimini, ja meidät on koulutettu sellaiseen. Jos tämä on temppu, Ulkopuoliset eivät voi saavuttaa sillä mitään.»

»Tuota me emme tiedä varmasti. He ovat muokanneet ja parannelleet mieliään niin paljon, ettemme voi olettaa heidän toimivan minkään ihmismäisen logiikan pohjalta. He voivat nähdä tilaisuuden siinä missä me näkisimme varman tappion.»

»Pohjattoman Kuilun Pohja on armoillamme», Vaskela sanoi painokkaasti. »Ulkopuoliset eivät ole vieläkään ampuneet takaisin tai edes aktivoineet aluksensa puolustusjärjestelmiä. Nyt alkaa olla myöhäistä. Ulkona olevat taistelukorennot voisivat tuhota suurlinjurin hetkessä. Anna meidän mennä.»

Avaruuslaisten kasvonilmeiden tulkitseminen oli vaikeaa – jopa toisille avaruuslaisille. Miron näytti kuitenkin harkitsevan ehdotusta. Hänen silmänsä olivat puoliummessa ja hänen kapeahuulinen suunsa oli puristunut tiukaksi viivaksi. Hetken kuluttua hän nyökkäsi hitaasti. »Hyvä on. Saatte neljä tuntia aikaa selvittää, mitä on tapahtunut. Jos suurlinjuri alkaa osoittaa elonmerkkejä ollessanne sisällä, jatkan välittömästi tuhoamisoperaatiota.»

Vaskela pyörähti ympäri komentosillan nollapainovoimassa ja suuntasi yhdellä ponkaisulla uloskäyntiä kohti.

»Se riittää mainiosti. Kiitos, komentaja.»

* * *

Suoraan edessäpäin Pohjattoman Kuilun Pohja täytti puoli maailmankaikkeutta. Aluksen lukemattomien mikrometeorikraatterien arpeuttama panssari oli tumma ja kiinteä kuin vuorenseinämä, joka lähestyi hälyttävällä nopeudella. Ilman eksonauttihaarniskan tarkkailulaitteitakin Vaskela kykeni erottamaan runkoa peittävät sensorimoduulit, ilmalukot ja telakointihallien luukut. Missään ei näkynyt merkkejä virrasta tai lämpöjäljistä.

Viisi sekuntia loppujarrutukseen. Kaksikymmentä sekuntia kahdeksalla geellä. Pysähdymme lähelle komento-osaston pääilmalukkoa.

Sanattomat kuittaukset saapuivat vastauksena Vaskelan ajatusviestiin. Eksonauttihaarniskan ohjausmoottorit sylkivät sarjan lyhyitä jäätyneen kaasun purkauksia kunnes Vaskela putosi suurlinjuria kohti jalat edellä. Hetkeä myöhemmin avaruuteen syttyi kolme pienoisaurinkoa kun Vaskela ja hänen avaruusjalkaväkitoverinsa – Lenna Adan ja Aerie Hankio – käynnistivät haarniskoidensa jaloissa olevat pienoisantimateriaraketit ja antoivat hehkuvien pionisoihtujen hidastaa vauhtiaan.

Vaskela käytti jarrutusvaiheen ase- ja taistelujärjestelmien lopputarkistukseen. Kiinteän aivorunkoyhteyden ansiosta hän oli vaistomaisesti perillä haarniskansa jokaisesta toiminnosta ja ominaisuudesta paremmin kuin omasta biologisesta kehostaan, mutta avaruusjalkaväkikoulutus oli iskostanut häneen lähes pakkomielteisen, todennäköisesti kontraproduktiivisen tarpeen olla tietoinen varusteistaan ja vaihtoehdoistaan.

Valitessaan eksonauttihaarniskoiden aseistusta Vaskela ei ollut säästellyt mitään. Valtausoperaation aikana heillä olisi käytössään koko arsenaali: neulapyssy, neutraali hiukkassäde, laserase, raidetykki, plasmaleikkuri, sotilasnaniitteja sekä pienoisantimateriaohjuksia, joiden tuhovoima mitattiin kilotonneissa. Viimeksi mainittujen laukaiseminen suurlinjurin sisällä olisi enemmän tai vähemmän verrattavissa itsemurhaan, mutta ainakaan potentiaalisesta tulivoimasta ei ollut puutetta. Lisäksi eksonauttihaarniska kykenisi tarpeen vaatiessa kasvattamaan lukemattomia erilaisia lähitaisteluaseita, aina monomolekulaarisista teristä koheesiotehostimen vahvistamaan moukariin.

Mitä tahansa Pohjattoman Kuilun Pohjan sisällä sitten odottikin, Vaskela ja hänen toverinsa olivat niin valmiit kohtaamaan sen kuin Harmonialiiton teknologialla oli mahdollista.

Siinäpä on aluksella kokoa, vai mitä? Hankio ajatusviestitti kolmen kilometrin päästä Vaskelan vasemmalla puolella. Viestin mukana välittyi tunnevivahteiden sekamelska, jossa oli mukana sekä vastahakoista kunnioitusta, pelkoa että odottavaa, melkein riehakasta jännitystä. Tuonne mahtuisi kirjaimellisesti miljoonien ihmisten sivilisaatio. Tai planetaarinen valtausarmeija.

Ei se minusta kovin vaikuttava ole, Adan viestitti takaisin. Sehän on yli kilometrin lyhyempi kuin Omega-luokan tukialus. Ja sikäli kuin tiedämme, yhdessäkään suurlinjurissa ei ole enempää kuin muutama sata miehistönjäsentä. Ulkopuoliset ovat vielä meitä avaruuslaisiakin tarkempia yksityisyydestään.

Siinä on melkein puolet enemmän massaa kuin Omega-luokan tukialuksessa
, Hankio muistutti. Ja miten kukaan voi varmasti tietää, miten paljon miehistöä suurlinjureissa yleensä on? Harva on päässyt tutustumaan niihin kovin yksityiskohtaisesti.

Suurlinjurit ovat täynnä erilaisia tuotantolaitoksia ja niissä on paljon rahtitilaa. Ulkopuolisilla voi olla aluksissaan raskasta aseistusta, mutta loppujen lopuksi tuo ei ole mikään sota-alus. Pohjimmiltaan se on pelkkä yliarvostettu, ylisuuri rahtialus.

Turhat pulinat pois
, Vaskela määräsi kun jarrutusvaihe päättyi ja antimateriarakettien lieskat katosivat kuin sammuvat kynttilänliekit. Hänen siirrännäisensä kertoivat, että hän lähestyi suurlinjuria enää puolentoista metrin sekuntivauhdilla. Aluksen koosta tai muodosta ei voinut näin läheltä saada enää mitään käsitystä: lähestyvä tumma massa olisi hyvin voinut olla pienen planetoidin kamara.

Juuri ennen pintakosketusta sarja lyhyitä ohjausmoottoreiden suihkauksia saattoi kaikki kolme avaruusjalkaväen sotilasta yhteen. Vaskela, Adan ja Hankio laskeutuivat pehmeästi suurlinjurin rungolle muutaman metrin päähän toisistaan. Eksonauttihaarniskoiden jalat muuttivat muotoaan siirtyessään lentomoodista mikropainovoiman kävelyasetuksiin. Antimateriarakettien suuttimet vetäytyivät sisään ja lukemattomat nanofraktaalipiikit työntyivät ulos kiinnittääkseen haarniskoiden jalat suurlinjurin runkoon. Aluksen kuudensadan miljoonan tonnin massa oli toki vaikuttava, mutta se ei riittänyt tuottamaan kuin vähäisen aavistuksen painovoimasta: kevytkin ponkaisu riittäisi lähettämään ulkorungolla kävelevän ihmisen leijailemaan avaruuteen.

Vaskela kohotti katseensa ”ylös”. Lukemattomien tähtien täplittämää pimeyttä vasten hän erotti viisi kirkasta valopistettä karkeasti neliömäisessä muodostelmassa: Parsifal ja sen soihtualussaattajat tarkkailivat tilannetta etäältä, ja niiden tekoälyanalyytikot kävivät tarkasti läpi jokaisen bitin, jonka eksonauttihaarniskat niille välittivät.

[ 36 viestiä | ]