Väkevä, vastavalettu teräslukko löi itsensä jykevästi säppiin, jolloin nuo kaksi vanhempaa puolestaan riisuutuivat sirkeästi kirskuen, antaen minulle yhä jälleen uuden yrityksen. Valitsin edessäni vierekkäin seisovista kelopuisista ovista vasemmanpuoleisen. Puskiessani uksen auki, napsahti puolestaan oikeanpuoleinen takaisin salpaan. Päädyin pieneen huoneeseen, jossa jokaisella seinustalla oli yksi ovi. Huone oli tyhjä lukuun ottamatta seinällä roikkuvaa öljyvärimaalausta punaisesta talosta, jonka pihalla seisoi nuori perhe keskellä laakea maisemaa. Taulun kanssa samalla seinustalla oleva ovi kutsui luokseen. Painaessani kahvan alas ja vetäessäni siitä, kaikki muut ovet löivät sääntöä seuraten samalla hetkellä lukkoon. Kävin peremmälle ahtaaseen käytävään. Käytävän sivuilla oli kummallakin puolella kaksi ovea vierekkäin sekä päädyssä vielä yksi vailla paria. Ensimmäisen oikealla puolella olevan oven takaa kuului kumeasti hyvin riipivää ja tuskaista huutoa. Huudon seasta saattoi kuulla muutamia lauseita kuten “minun ei olisi koskaan pitänyt tulla tänne” ja “täällä ei ole mitään”. En siis kääntäisi siitä kahvasta. Viereisessä ovessa ei ollut kahvaa ollenkaan, vaikka jäljistä päätellen moinen on siitä joskus löytynyt, ja että se olisi sittemmin irrotettu vähintäänkin väkivalloin. Vasemmalla olevat ovet olivat samanlaisia valkoisia ja hillittyjä kuin muutkin tässä käytävässä. Jostain syystä pääty oli helpoin valinta.
Ahtaasta käytävästä kävi kulku erityisen pitkään, hotellimaiseen käytävään. Käytävä oli jopa niin pitkä, ettei sen päätyihin enää nähnyt. Käytävän kumpaakin seinustaa kulki rivi ovia aina silmänkantamattomiin. Tällä kertaa olin saapunut paikalle yhdestä lukemattomista sivuovista. En ehtinyt vielä valita seuraavaa osoitetta, kun huomasin vasemmalta jonkin hahmon juoksevan pitkin käytävää kohti huutaen jotain, mistä en osannut saada selvää etäisyyden vuoksi. Hetken kuluttua tuo piste horisontissa alkoi saada muotoa ja kiekumisesta ymmärsi asiaksi “Odottakaa, minulla on teille tärkeä kirje, odottakaa!” Hahmo oli posteljooni. Hänen kasvonsa helottivat punaisena hänen puuskuttaessaan väsynyttä juoksua luokseni heiluttaen kirjekuorta kädessään. Hän ehti hädin tuskin pysähtyä ojentamaan kuorta, kun oli jo jatkamassa heikkopäistä raviaan eteenpäin. Kohta hänestä ei näkynyt sen enempää kuin hetki ennen saapumistaankaan. Ryhdyin tarkastelemaan kirjettä. Kuoressa ei lukenut mitään. Avasin kuoren ja vedin sieltä vanhan valokuvan, kuoressa ei ollut muuta. Kuvassa oli isäni penis. Tumma, runsas karvoitus ja kurttuisena roikkuvat kivekset. Laitoin kuvan takaisin kuoreen ja puin kuoren povitaskuun. Lähdin kävelemään käytävää oikealle, samaan suuntaan mihin postinkantajakin oli jatkanut.
Käytävä vaikutti päättymättömältä. Vaikka kuinka kävelin eteenpäin, oli edessä aina vain lisää käytävää. Pistin merkille, että osa katon valaisimista räpsi hieman. Ajan kuluttua olin jo onnistunut laskemaan, että vaihtoa kaipaava lamppu oli aina joka 274. plafondi. Kylmäävä ajatus ajautui istuen mieleeni. Otin kuoren povesta ja jätin sen lattialle välkkyvän valon alle. Jatkoin kävelyä eteenpäin. Matka tuntui melkein vuodelta, kunnes viimein näin epäkuntoisen valaisimen edessäpäin, mutta saavuttuani sen alle ei kirjettä näkynyt enää missään. Käytävä ei siis ollutkaan loputon itseään toistava silmukka. Mikä järjetön ajatus, mistä edes onnistuin saamaan mitään niin mieletöntä mieleeni. Ennen kuin muuta ehti tapahtua, kuului taas takaa vaimeaa huutoa. Se oli jälleen sama postinkantaja, jälleen mukanaan kirje minulle. Kuoressa oli tälläkin kertaa valokuva isäni peniksestä, nyt tosin lievästi erektiossa. Postinkantaja juoksi jälleen menojaan ja jäin hämilläni tuijottamaan isäni kevyesti paisunutta elintä. Päätin toistaa kokeen vielä kertaalleen ja jätin kuoren maahan ennen kuin lähdin jälleen kävelemään eteenpäin. Sama toistui, tällä kertaa siittimen ollessa vielä edelliskertaakin jäykistyneempi. Laskin kirjeen joka kerta uudestaan ja lähdin jo kevyellä hölkällä odottamaan postinkantajaa pian pimenevän polttimon alle. Vajaan kymmenen kierroksen jälkeen valokuvassa oli täysi erektio. En ymmärtänyt tapahtumien kulkua tai syitä, joten jätin leikin ja otin kirjeen mukaan lähtiessäni valitsemaan seuraavaa ovea. Mitä pidemmälle ehdin, sitä enemmän isäni virtsaputkesta alkoi työntyä jotain esiin. Se paljastui ruusuksi, joka lopulta kasvoi ulos valokuvasta ja avasi nuppunsa. Tunnistin sen äitini vulvaksi, sen tuoksu ja muoto kävivät yksiin. Muistin tuoksun tutuksi toisaaltakin. Olin haistanut sen kävellessäni käytävää pitkin. Lähdin etsimään tuoksun lähdettä. Kulkiessani mietin tuota postimiestä. Kuinka kauan hän oli astunut näillä käytävillä? Tuoksu tulvahti sieraimiini. Vaikka se olikin mitä hennoin, tunsin sen voimistuvan. Se tuli erään oven takaa, samalta puolelta käytävää kuin ovi josta tähän päädyttömyyteen aikoinaan päädyinkin. Avasin oven ja poistuin käytävästä. Edessäni avautui pieni sisäpihapuutarha, jonka katveessa vanhempani seisoivat vieretysten, katsoen minua kohti hymyilevin silmin. Lähdin kävelemään heidän luokseen, mutta mitä lähemmäs pääsin, sitä etäämmäs heidän katseensa jäivät. Ne tuijottivat jonnekin kauas taakseni. Tiesin ettei heitä enää ollut olemassa, ja että he olivat olleet mielikuvitukseni tuotetta jo silloin kun he vielä olivat, mutta halusin silti olla heidän kanssaan vielä hetken. Aurinko paistoi pilvettömältä taivaalta ja puutarha kukoisti kirjavana. Patsastuneet vanhempani alkoivat haalistua ja kuultaa läpi kilossa. Heistä lähti vihlovaa metallista narinaa jos yritin koskettaa heitä. Pian pystyin näkemään heidän hahmonsa vain jos väkisin tahdoin uskotella itselleni heidän olevan vielä siinä, mutta todellisuudessa he olivat jo poissa. Huomasin valokuvassa harmaantuneen miehen verettömästä peniksestä roikkuvan kuihtuneen ruusun varisevan puutarhaan. Jätin valokuvan puun katveeseen, sillä ymmärsin ettei minun tulisi kantaa heistä tuollaista muistoa mukanani. Puutarhan toisella laidalla oli jälleen ovi.
Ovi naksahti takanani jättäen auringon puutarhaan. Sisällä minua odotti vanha nainen keinutuolissaan. Huone oli kuin minkä tahansa mummolan näköinen isoine pirtinpöytineen, seinäryijyineen ja vanhoine, pitsiverhoiltuine vuodesohvineen. Huoneessa ei kuulunut kuin puikkojen vaimea kalina ja seinäkellon verkkainen nakutus. Tämä pieni ja harmaa nainen kertoi, että ylimmässä vetolaatikossa olisi kolme kiveä, ja että minun tulisi ottaa ne mukaani. Hän kertoi että kun kuljen huoneen nurkassa olevasta ovesta, on sen takana alaspäin viettävien portaiden päässä samainen huone kuin tämä, mutta hän olisi siellä huonompi versio itsestään. Hän jatkoi opastusta tiukuvalla äänellään: “Ja sen huoneen nurkassa on ovi, jonka takana on jälleen portaat alas ja huone, jossa edellistä huonompi versio itsestäni. Ja näin jatkuu synkimpään sysimustaan. Mutta eräässä huoneista on samaisessa lipastossa kuin mistä löytyivät ne kolme kiveä, alimmassa vetolaatikossa piilossa avain, jolla saa tämän huoneen toisessa nurkassa olevan oven auki. Sieltä taas paljastuu ylös kantavien portaiden päästä huone, jossa olen parempi versio itsestäni, ja niin edelleen. Minua, eikä muita versioita itsestäni voi tappaa muulla kuin niillä kivillä jotka sinulle annoin, joten käytä niitä harkiten, ja vasta kun todella niitä tarvitset”, virkkoi hän painottaen sanomansa tärkeyttä. Kaikista neuvoistaan huolimatta hän ei osannut kertoa, minkä huoneen lipaston laatikosta avain löytyisi, joten minun olisi vain etsittävä niin pitkään että se tulisi vastaan. Pudotin kivet taskuuni kiittäessäni mummelia ja avasin oven. Kivet supisivat taskussani keskenään jotain, josta en saanut selvää.
Huoneessa tuntui hieman viileämmältä ja hämärämmältä kuin edellisessä. Ovi takanani sulkeutui kuten aina ennenkin, joten en pääsisi pois ennen kuin löytäisin avaimen. Huoneessa istui äreän oloinen vanha emäntä tuolissaan. Hän ei puhunut mitään, kyräili vain kiukkuisella katseellaan. Kävin tarkistamassa lipaston, vaikka osasinkin jo arvata, ettei avainta vielä täältä löytyisi. Mummo tuijotti happamana touhujani, mutta ei virkkonut mitään. Jatkoin seuraavaan huoneeseen. Jälleen ilma viileni ja huone tuntui aavistuksen edellistä hämärämmältä. Tällä kertaa kumarainen nainen katseli tuolistaan hyvinkin murhaavasti ja sadatteli paikallaoloani ja haukkui rumimmilla kuulemillani sanoilla varkaaksi ja ties miksi käydessäni hänen kaapeillaan. Jälleen jäi vain tyhjä arpa käteen ja jouduin avaamaan seuraavan oven. Tunnelma kävi koko ajan painostavammaksi ja ahdistavammaksi. Kaikki olivat joka huoneen jälkeen jotenkin selittämättömästi enemmän vinksallaan. Mummot alkoivat pikkuhiljaa käydä käsiksi, mutta heistä pääsi vielä helposti eroon, kunnes erään huoneen jälkeen muori oli lataamassa haulikkoaan. Hätäpäissäni heitin häntä kivellä päähän ja hän kaatui verta vuotaen lattialle. Jäljelle jääneiden kivien supina kävi kiihtyneeksi. Heittämäni kivi lohkeili pieniksi muruiksi, eikä siitä olisi enää mummontappajaksi. Olinko silti käyttänyt kiven liian harkitsemattomasti. Ties montako huonetta minun olisi vielä käytävä, ennen kuin löydän avaimen, ja jokaisessa huoneessa vastassa olisi entistä huonompi versio hänestä. Otin haulikon ja latasin sen, käyttäisin sitä ensi hädässä pidättelemään tulevia akanhirmuja. Ammuin seuraavassa huoneessa kitkerää leskeä kasvoihin, mikä piteli häntä sen aikaa, että sain hänet sidottua nippuun. Vaan ei avainta täälläkään. Huoneet alkoivat olla jo hyvin kylmiä ja pimeitä, kunnes viimein saavuin huoneeseen jossa vanhalla naisella silmissä kiilui liekki ja pienet sarvet kasvoivat otsasta. Sen käärmeenkieli tanssi torahampaiden välissä ja tuo Jumalan jättämä sieluttomuus hyökkäsi kohti. Nakkasin häntä toisella kivistä päähän ja tuo perkeletär kuivui käppyräiseksi muumioksi eteeni lattialle. Viimeinen kivi oli aivan hiljaa. Avasin ylimmän vetolaatikon, ja löysin sieltä viimein avaimen. Se oli pieni ja kultainen, aivan kuin hillokomeron tai vast
Tarina lohduttoman sitkeästä yrityksestä tulla todeksi.
Teksti tekstinä on aavistuksen mielenjuokseista, tyyliltään ei ehken omintani, toistoista ja mahdollisesti hivenen työlästäkin, jos ei peräti lattean tympeää jorinaa.
Juoneltaan taasen symboliikassa rypevää merkitysten hakemista ja hylkäämistä, sekä milloin ihan vain puhtaasti tarkoituksellista mielettömyyttä. Jos kerronnan harhailu ei ole täysin eksyvää, niin ei liioin myöskään turhan perille löytävää.
Keskivertokertomuksiani runsasrivisempi, joten mikäli aikaa ei ole hukattavaksi, kannattanee jättää välistä tai toiseen kertaan.
>>216552
Ei parasta tuotantoasi. Kaipaisi enemmän rivitystä ja ehkäpä myös karsimista.
>>216605
Tää, ja se että koska kaikki ovat jo täysin kännissä tai savuissa, kuinka monen ajattelit tän lukevan?
>>216605
Kiitos palautteesta. En itsekään pidä tätä mitenkään kummoisena virityksenä, mitä alustuksessa ehkä hieman yritinkin pahoitella.
Tuntuu että ote katosi jossain vaiheessa tästä, jolloin tämän työstäminen muotoon, johon voisin olla itse tyytyväinen, alkoi tuntua turhan raskaalta ja päätin laittaa tällaisenaan ulos, sikäli kun pohja itsessään oli jo valmis.
Ottanen myöhemmin aikaa tämän viilaamiseen, jos tätä meinaa kehdata esitellä vielä joskus muuallakin, ja tietysti myös keskityttävä tulevissa rustailuissa mainitsemiisi seikkoihin enemmän, jotta edes välttävä taso säilyisi näissä :D
Mutta kiitos että jaksoit lukea, aina hyvä kuulla rakentavaa palautetta :)
Ristusperkele
861
