Rekisteröidy

Rekisteröitynyt 15.10.2017 19:05:42
Nähty 1 päivä sitten
Sukupuoli Mies
Viestejä 742
Tageja annettu 12
Vierailuja 2122
Medioita 6
Medioiden näyttökerrat >1500
Plussia >700
Saavutuksia Ei ole
<Ristusperkele>

Sodanpelon varjossa ekaluokkalaisille jaettiin heidän ensimmäiset kirjansa sitten rippiraamatun; tuohesta taitetut, kannenpaksuiset morseaapiset. Kotiläksyinä nakutettiin sitten sormilla pöydänkulmaan niin, että se sai isoisän taantumaan takaisin luotiuniinsa, joissa Führer sähkeessään pyysi, että "tuo maitoa tullessasi".

Pian jo keksittiin joulut muistuttamaan puutteenalaisuudesta, joista ennen joulua muistutti vain ympäri vuoden puutteenalaisuus itsessään, mutta talven päättymättömään pimeyteen pieni lisämuistutus oli toki paikallaan. Lapset olivat lommoposkisia luuviuluja, ja perheen viimeinen hevonen jouduttiin laittamaan lihoiksi harva se päivä.

Äiti söi raskauspörinöissään kynttilöitä ja synnytti, saunassa totta kai, jotta kun kumpikaan asianomaisista ei siitä kuitenkaan selviäisi, niin sitä verta ei sitten saisi niistä lauteista kuin lauteet polttamalla, kun taas ulkona synnyttäessä olisi hurme kadonnut pellolta jo aamuun mennessä, äiti kevääseen mennessä.

Mihinkään ei ollut varaa, joten kaikki tehtiin omasta metsästä. Talo rakennettiin hakkuuaukealle, liiteri ja sauna talon tuomaan pihaan, laituri rantaan ja vene laituriin. Niin veisteli isä lapsilleen tuohesta myös vaatteet ja ne koulukirjat. Koivusta vuoltiin leikkiautot- ja junat, lahosta männystä uusi vaimo, tammesta salarakas ja pajusta kesälomamatkat ja lapsille muutama hyvä muisto. Se mitä jäi kaarnaa yli, syötiin tai leikittiin pieninä veneinä järven selälle, jonne viimeisenä talvena karkasi isäkin, syystä taikka toisesta upoten jäihin.

Lapsille ei jäänyt kuin sienten syömä uusi äiti ja muutama isän veistämä muisto. Jouluun mennessä lelut oli syöty tai poltettu, vene ja vaatteet myyty aarinmittaista metsäpalstaa vastaan ja saunaa lämmitetty viimeisilläkin liiterinseinillä. Syttyi sota ja lapset kerääntyivät pöydän ääreen nakuttamaan "Isä meidän" niin että lakka lohkeili ja saivat sormiinsa tikkuja.

Tikkuiset sormet tulehtuivat pahoin, ja niin lapset valjastivat perheen viimeisen hevosen matkaan, kohti isoa kirkkoa. Vaivaa hoidettiin, kuten ajan tapaan jokaista vaivaa hoidettiin; eetterillä ja amputaatiolla. Ensimmäiseltä lähti sormet, toiselta jalat ja kolmannelta pää. Pervitiinin pökerryttämä puoskari olisi sohimisellaan laittanut lapset useampaankin osaan, jos ei olisi välissä jo telonut itseltään henkeä. Perheen viimeinen liittyi sotaan, ja opeteltuaan käyttämään kaukokirjoitinta suullaan yleni hän pian sähköttäjäksi. 31 palvelusvuoden jälkeen menehdyttyään neuvostoliitossa vihollisen väijytyksessä, muistetaan hänet sekä uskomattomasta nopeudesta piestä teleksiä etuhampaillaan, sekä neljä hävittäjää budjetista syöneestä puhelinlaskusta, sikäli että hän oli vahingossa aina sähköttänyt roaming päällä.

4 viestiä ] +] Piilota ]
<Ristusperkele>

"Kas sinnekkö jäivät nuo vuotein hurjain nuoruutein, luo neitseiden rantojen karien", rypi Arskales runollisessa itsesäälissään Kaattojoen vanhan ratasillan alla huulet turtana T-spriin kirpeästä puremasta. Häntä kutsuttiin toisinaan pilkkamielellä Olahiksi hänen seikkaperäisen tietämyksensä vuoksi metanolitaloudesta, jossa oli elänyt väkijuomaisen ja -valtaisen, mutta myös vaiherikkaan ja eri vivahteikkaan lapsuutensa. Hän muistaa niistä ajoista vain sen, mitä isänsä muistelmissaan "Keinonen - Sokeat vuodet" kertoi, mikä ei ollut paljoa, sikäli että hänen isänsä ei enää sittemmin ollut muistanut kirjoituskoneen näppäinasettelua, ja niinpä nuo karismankoristamat, liioitellun leuhkat kertomukset korskeista poikamiesvuosista olivat kääntyneet lähes seitemäksisadaksi sivuksi mitäänkertomatonta musteentuhlaa. "Kas sinnekkö jäivät", huokaisi Arskales, luoden vaipuneen katseen Kaattojoen tummaan virtaan.

Ja vain silloin, kaikista niistä hetkistä, saapui Lyydia paikalle. Hän valui penkereen karkean soravyöryn avittamana sillan alle, repien jo virttyneen kukkaismekkonsa haljenneen teräsbetonilohkareen ruosteiseen korteen, kuin kertaalleen kostuneen sätkäpaperin vihkoonsa. Huhut kertovat, että lohkare olisi joko peräisin entisestä Hyrymäen vesitornista, tai sitten Sääslaakson uimahallin purkutyömaalta, josta paikallinen kylähullu Kösti olisi sen sunnuntaihartaikseen kantanut vailla sen tarkempaa syytä. Oli miten oli, se oli nyt täällä aiheuttaen ainaisia harmejaan. "Ka perkele ja pyhä suru", manasi Lyydia kolttuaan, kuin olisi repeämän myötä menettänyt sen jälleenmyyntiarvosta. "Ka perkele, kuin sen Köstin hirttäjäiset olisivat meidän jälleen pahalta säästäneet". Nyt Lyydia kiukutteli jo kurjaa kohmeloaan, sillä eihän Köstin osuudesta murikan sijaintiin ollut edes varmuutta, ja oli muutoinkin kohtuutonta viitata asiassa Köstin teekkarivuosiin, kun hänet miltei vedettiin kiikkuun 60-luvun oikukkaissa varjoissa, joilta on vaikea nähdä motiiveja, mutta jotka olivat piirtyneet Köstiin vahvoina.

Nyt istuivat rinnan kuin sisaret, Arskales ja Lyydia, tuota ratasillan alusta asuttamassa. Alkoi räntäinen sade, jolta täällä tyynellä pysyisi kuivana. Vaan yht'äkkiä satoi jo muutakin kuin märkiä hiutaleita, kun huomattiin hahmon kokevan pudotusta kautta sillankaiteen, kohti joen pintaa. "Jo elämien vittujen", ennätti Kösti parkaista kuin kiirehtien turhautumistaan, ennen kuin kylmät vedet veivät hänet mukanaan. Mitä ikinä se vuosikymmen hänelle olikaan tehnyt, oli se tehnyt kohtalokkaan perusteellisesti. Tenttu yhtäältä poltti, toisaalta kylmäsi Lyydian arpisissa ikenissä ja nielussa hänen vaipuessaan unenomaiseen, tajuttomaan horrokseen Arskaleksen viereen, kylmän sepelin syliin. Kas sinnekkö jäivät, pulituurista keitokseen, kas sinnekkö jäivät, ensilumesta peitokseen.

22 viestiä ] +] Piilota ]
<Ristusperkele>

Aravatalo preerialla.

-“Jos se ei olisi ollut itse Jasso Jemes, niin kuka?”, suri Tex Möller pyykkituvasta, pesukoneen takaa kadonnutta kiljuämpäriään. Korttelin jokainen tunsi C-rapun Jemeksen kuutiolitran vetoisesta lärvistään, joten toimeen oli tartuttava heti miten. Tex ei kuitenkaan aikonut selvitä takaisinperinnästä ilman apujoukkoja, vaan ensi töikseen hän kolkutti rappunaapurinsa Pillusilmä-Patin oveen napakasti luisilla rystysillään. Pian eteisestä kuului tuttua eteiskaappien kolinaa. Pillusilmä-Pat oli koko taloyhtiön liiterileukaisin cowboy. Silti sitäkin silmäänpistävämpi piirre olivat hänen löysänahkaiset, lähes ulospullahtaneet silmänsä. Hän tihrusti kurttuisten silmäluomien välistä isällisen etäisesti.
-”No mutta Tex, mitä asiaa miehellä on B-rappuun näin varhain?”, tiedusteli Pillusilmä-Pat paukoen jykevää leukaansa pitkin ulko-oven karmeja. Tex selosti tilanteen hillityn poissa tolaltaan. Pillusilmä-Pat tiesi jo kertomatta, ketä asiassa epäiltiin, ja oli jo hissin ovella pukemassa majavannahkatakkia huikaten Texille: “Möller, nivelille!”. Leuka löi hissin painiketaulusta jokaista nappia, jonka turvin he pääsivät ensimmäiseen kerrokseen hitaasti, mutta varmasti.

Pihalla maistui hiekka ja aamun kajo piirsi hiekansekaiseen nurmeen pitkiä varjoja kaktuksista ja kiinteistön nurkalla seisovasta puistelutelineestä. Pillusilmä-Pat ja Tex kävelivät puolijuoksua C-rappuun. Pihalla makasi viereisen reservaatin asukkaita tuliliemen tainnuttamina. Perille päästyään Pillusilmä-Pat hakkasi Jemeksen oveen niin että postiluukun kolina kaikui koko käytävään. Tex puolestaan tihrusti postiluukusta sisään, mutta ei nähnyt muuta kuin eteisessä mainosten päällä yksinäisenä pyörivän arokierijän.
-“Kirottua, ei ketään kotona”, ähisi Tex pettyneenä. Yht’äkkinen “PRING!” säikytti Mölleriltä paskan housuun. Jemeksen pohjaan juuttunut ovikello laukesi Pillusilmä-Patin raivokkaan paukutuksen johdosta. Texin liukas suoli oli tunnetusti varjoaan nopeampi.

-“Pahoin pelkään, että kiljut taitavat olla jo mennyttä”, koitti Pillusilmä-Pat ottaa osaa.
-“Niin, turha kai se on itkeä, kun paska on jo housussa”, yritti Tex pysyä kovana.
-“Kenties Aromalla olisi myydä lainaksi, on kuulemma käynyt taas risteilyllä ja kaupittelikin toissa iltana sätkäpapereita taloyhtiön grillikatoksella Pummivalle Kojootille”.
-”Mitä se niiden inkkareiden kanssa kaveeraa, kun heti taas selän takana haukkuu ne pystyyn? Vain muutaman sätkäpaperivihkon tähden?”.
-“Kyllähän sinä Coltin tunnet, se vanha korsteeni myisi vaikka sielunsa, jollei olisi siitä jo tehnyt kauppoja, kahdesti”.
-“Lienet oikeassa, leukava ystäväni, tykö Aroman siis”.

Colt tuli avaamaan kytevä tupakka suupielessä, puhelimen luuri nipistettynä olkapään ja korvan väliin, sen puoleinen silmä sirrillään, kevyesti niskojaan nykäisten tervehtiäkseen Texin ja Pillusilmä-Patin peremmälle samalla jatkaen puheluaan: “...niin, ja sitten vielä, että kerrot niille heimoveljillesi sellasia terveisiä, että loppuu se talon nurkalle kuseminen, tai minäpä sorvaan tuohon keittiön tuuletusikkunan säleikköön Remingtonin mentävän aukon ja… No villisian vittuako se minulle kuuluu minne esi-isänne ovat kuseskelleet ennen valtion rakentamisrahoituksia. Salaojitus sammaloituu umpeen ja home pesii ilmanvaihtoon, sellainen remontti maksaa dollarinkuvasäkkejä ja harkkopinoja kultaa!”, rämisi Colt paiskatessaan lopuksi luurin korvaan. Kun heti perään eteisen lennätin nakutti “h-a-i-s-t-a-s-i-n-ä-u-k-k-o-v-i-t-t-u”, nappasi Colt kirveellä kummankin linjan poikki ja vannotti räjäyttävänsä koko helvetin perkeleen Soneran dynamiitilla, jahka seuraavan kerran tulisi jälleen asiaa kylälle. Colt Aroma oli paha suustaan ja lyhyt pinnaltaan, kuten kerrostalokyylälle oli ominaista. Tutut miehet reilun tarjouksensa kanssa saivat Coltin kuitenkin leppymään siinä määrin, että kolmen Taxi-pullon kylkeen lähti vielä paketti sätkäpaperia kuin kaupanpäällisinä. Tex kiitti ja kääntyi kannoillaan paskan naristessa housuissaan, Pillusilmä-Patin seuratessa perässä rappukäytävään, leuan viskellessä Coltin liivejä eteisen naulakosta mennessään.

Tex kävi peseytymässä epämääräisen matkan päässä sijaitsevalla kapealla joella ja jätti housut rannalle kuivumaan. Pillusilmä-Pat oli käynyt heittämässä sätkäpaperit viereiseen reservaattiin heimopäällikölle, ja odotti nyt jo vesi kielellään ja silmät kiiluen Texiä takasin joelta. Tex ehdotti, josko he olisivat käyneet kysymässä, mikäli Liikanimi-Lex olisi halunnut liittyä seuraan, olihan pulloja kuitenkin kaikkiaan kolme. Pillusilmä-Pat epäili mielessään, yrittikö Tex voidella Liikanimi-Lexiä, taloyhtiön lahjomatonta tuomaria, mutta piti kyllä muutoin ehdotuksesta, olivat motiivit sitten mitkä hyvänsä.

Liikanimen “Liikanimi” Liikanimi-Lex oli saanut silloin, kun hänen syntymänsä aikoihin viranomaisten henkilötietorekisterijärjestelmät vaihdettiin sähköisiin, mutta järjestelmän alkuperäisistä rajoituksista johtuen nimi “Leevi” ei täyttänyt 6-12 merkin pituusvaatimusta. Liikanimi-Leevin taas ollessa liian pitkä, lyhensivät nokkelat vanhemmat Leevin muotoon Lex, jolloin nimi mahtui 12 merkkiin, kun jätettiin järjestelmän muutoinkin hylkimä väliviiva pois. Liikanimi-Lex oli pidetty mies talossa. Hän ratkoi riidat ja jakoi oikeutta silloin, kun hirttämättömät olivat sen ansainneet, eikä kukaan kokenut tarvetta kyseenalaistaa hänen oikeudentajuaan.

Siivut viinaa mieheen, joista Pillusilmä-Pat veti omansa väärään kurkkuun ja pärski niin että stetson tärisi päässä. Kuin ohimennen Tex mainitsi aamuöisestä kiljuvarkaudesta, johon Pillusilmä-Pat lisäsi paperinohuella ulospuhalluksella “Hemeh... Jahho hemes”, silmät vielä tavallista enemmän turvoksissa kirkkaan punaisina helottaen. “Jemes, kukapa muukaan”, kähisi Liikanimi-Lex ottaen vihaisen hörpyn, nielaisten sen kuin legopalikan. “Hirtettäköön hänet aamunkoitteessa mattotelineeseen”.

Ja niin tapahtui. Jemes hirtettiin Coltin vanhan imurin virtajohdolla pihan mattotelineeseen. Grillikatoksella pidettiin juhlat oikeuden kunniaksi. Naapurireservaatin asukkaat kutsuttiin mukaan juhlimaan. Päällikön piippu kiersi katoksessa, hänen lastensa Pikku Tunturin ja Helkaman piestessä Jemestä C-rapun edestä hakemallaan rappurallilla kuin sitkeää pinjataa, keräten nahkapussuikoihinsa Jemeksen taskuista ropisevaa pajatson kokoista pikkurahaa.

1 viestiä ] +] Piilota ]
<Ristusperkele>

6evillin alkuunlaittama ja Tyhmä-Anteron inspiroima (en unohtanut sinua hapsi_) kevyt kertomus elämästä kai yleensä, tällaista nyt sattuu kaikille. Juoni syntyi nopeasti, ja sen myötä myös teksti, joten sanojen kanssa ei ole tässä liikaa nokkeloitu, vaan ihan helpoksi hupailuksi laadittu.

Hauska tosi tarinasta: Jotta tarinan Antero ei alunperin ollut Antero, mutta saatuani tarinan valmiiksi, huomasin kuinka päähahmon tyhmyydenpelko sopi siinä määrin suloisesti Anteroon, että ihan sitten vitsillä nimesin uudelleen Anteroksi.

Pitemmittä puheitta: Uudet naapurit.



Marjaana sulki ulko-oven perässään ja huikkasi miehelleen eteisestä, nostaessaan kasseja kantaakseen ne keittiöön:

-“Niin se uusi pariskunta oli muuttanut tuohon meidän tien päähän, Jukka ja Marko, törmäsin heihin kaupassa, varsin mukava nuoripari”

-”Niin että ketkä olivat?”

-”Jukka ja Marko”

-”Niin että keitä olivat?”

-”Pariskunta. Voi Antero, ei sitä homoutta tänä päivänä kannata enää surra, se on ihan normaalia”

-”Vai niin”, tuhahti Antero vanhankantaisesti. Hän oli syntynyt ja kasvanut maailmaan jossa avio oli hyvin yksiselitteisesti hänelle selvitetty. Antero käänsi televisiosta keskusteluohjelman, jossa jälleen puitiin homoutta, kuin ei maailmassa enää muuta aihetta olisikaan. “Varsinkin vanhemmasta väestä löytyy vielä väkeä, jotka julistavat, etteivät ymmärrä homoutta, mutta enemmän kyse on opituista asenteista, ennemmin kuin ymmärtämättömyydestä. Vaatisi jo suoranaista tyhmyyttä, jotta ei ymmärtäisi niinkin yksinkertaista asiaa kuin samaa sukupuolta olevien rakkautta”.

-”Vai niin”, mutisi Antero mietteissään. Hän oli sitä mieltä ettei ymmärtänyt homoutta, mutta toisaalta hän ei pitänyt laisinkaan siitä että häntä pidettäisiin tai kutsuttaisiin tyhmäksi. Kyllä hän ymmärsi asiat siinä missä muutkin, usein jopa paremmin kuin muut. Mutta että homoja heidän tiensä päässä. Sitä sietäisi sulatella. Ei sillä etteikö hän ymmärtäisi asiaa, mutta hän ei vain oikein tahtonut ymmärt… Siis että hänen maailmankuvastaan sellaista oli vaikea… Niin tai siis että eihän se nyt sillä tavalla että miehet keskenään. Ajatus jäi vaivamaan Anteroa, sillä koskaan aikaisemmin kukaan ei ollut keksinyt väittää häntä tyhmäksi moisen asian vuoksi. Mutta tyhmä hän ei ollut, sen hän tiesi. Antero pyöri sängyssä pitkälle yöhön pohtiessaan, että miltä kannalta hänen tulisi asiaan suhtautua. Ehkä ne uudet naapurit pitäisi nähdä ensin, ja tehdä sen pohjalta johtopäätöksiä. Ei ne televisiossakaan kaikkea tiedä, mutta tyhmä hän ei ollut.

Seuraavana aamuna Antero totesi vaimolleen Marjaanalle käyvänsä uusien naapurien juttusilla, ihan vain tervehtimässä, kuten hyviin tapoihin kuului, olivat sitten vaikka muuttaneet marsista. Marjaana ilahtui ideasta ja jäi korjaamaan aamiaispöytää Anteron pukiessa lakkiaan päähän poistuessaan ulko-ovesta. Antero saapui uusien naapureiden ovelle ja koputti napakasti kämmenet hioten. Marko tuli avaamaan oven ja esittäytyi. Jukka saapui ovelle Markon taa Anteron esitellessä itseään ja asiaansa:

-“Niin kun tuota meillä tuo uusi kota saatiin juuri valmiiksi, ja koekäyttää pitäisi, jotta polttopuuta olin Ismon huoltamolta hakemassa, niin ajattelin että olisiko nuorista miehistä löytynyt kantoapua, naapureitakin kun nyt ollaan?”

Jukka ja Marko suostuivat ilomielin auttamaan ikämiestä klapien haussa, ja he lähtivät Anteron kyydissä Ismon huoltamolle. Pihaan päästyään Antero kertoi että ajat olivat olleet kovat, minkä vuoksi Ismolla oli vaikeuksia huoltamonsa kanssa, ja siksi hän tuli ostamaan polttopuut häneltä, vaikka niitä oli liiteri vääränään ennestäänkin, mutta että asiasta ei tarvitsisi kertoa Ismolle tai muutenkaan kylillä sitten huudella. Miehet lupasivat pitää Anteron motiivit omana tietonaan. Antero pääsi huoltamon ovelle kun Vihtori, vanha tuttu kylältä, huikkasi, että Antero on sitten löytänyt nuorempaa verta seurakseen. Antero säläytti takaisin että “taitaa harmittaa kun et itse pääse mukaan”. Vihtori räkätti autoonsa noustessaan että “no sinähän sen sanoit”. Antero hörisi itsekseen astuessaan sisään. Oven ylle asetettu kello kilkatti tuttavallisesti ja Ismo kömpikin hetimiten takahuoneesta tiskin taa pyyhkiessään käsiään esiliinaansa.

-“No mutta Antero, minkäslaista?”.
-“Niin, kun tuo lääkäri määräsi, että ei saa tätä olkapäätä nyt hetkeen rasittaa, ja juuri kun meillä se uusi kotakin valmistui, niin joutuu nyt sitten ostamaan klapit”.

Ismo myi tuttava-alennuksella pari säkkiä puita, jotka Jukka ja Marko kantoivat Anteron autolle ja lastasivat auton perään. Loppumatka turistiin uusien naapurien edellisestä asuinpaikasta ja että miksi päättivät muuttaa tänne syrjään pieneen kylään. Perille päästessään uudet naapurit kantoivat klapisäkit uudelle kodalle ja hyvästellessään toivottivat tervetulleeksi tupaantulijaisiin jahka olivat saaneet muuton valmiiksi. Antero ei sanonut mitään, hymyili myhäillen ja nyökkäili kättänsä löysästi heilauttaen painellessaan sisälle. Marjaana kysyi kotona, että mitä mieltä Antero oli uusista naapureista. Antero möläytti vilpittömän mielipiteensä, että “kerrassaan reippaita miehiä, kerrassaan mukavia naapureita”, eikä voinut enää korjata sanomisiaan muistaessaan, että mitä mieltä hän olikaan homoista. “No jaa, homoja tai ei”, tuumi hän mielessään.

Antero ajatteli saavansa nukkua ensi yön rauhassa, mutta hän huomasi jälleen valvovan ajatustensa kanssa: “Miten he olivatkin niin iloisen oloisia. Ja niin reippaita nuoria miehiä. Ei tämän kylän miehet osanneet muuta kuin lorvia kapakassa ja nujakoida. Lieneekö siinä homoudessa sitten kuitenkin jotain perää”. Ei Antero tyhmä ollut, ja tieteen nimissä kysymyksiin tuli etsiä vastaukset. Tällaista vain ei ollut ennen tullut tarvetta pohtia.

Seuraavana päivänä Antero tuumasi vaimolleen Marjaanalle, että hän lähtisi Vihtorin kanssa Mäyräsaareen saunaan ja kalaan. Hän oli aamulla jo soittanut Vihtorille ja sopinut asiasta.

-“Ai ryyppäämään?”, kysyi Marjaana tiskatessaan astioita.
-“Niin”, totesi Antero ja puki lakin päähänsä poistuessaan ulko-ovesta. Antero haki Vihtorin halleilta kyytiin ja he ajoivat rantaan veneen luo. Jahka vene oli saatu vesille ja ajettu pois rannasta, avasi Antero keskustelun:

-“Niin ne meidän uudet naapurit, tiedäthän?”
-”Niin se homopari?”
-”Niin, juuri he. Katsos kun tulin pohtineeksi, että kuinka he olivat niin tavattoman hyväntuulisia ja mukavia miehiä”
-”Niin?”
-”Niin eikun katsos kun mietin vain että lieneekö siinä homoudessa jotain mikä tekee niin iloiseksi. Taikka että niin tyytyväiseksi tai että…”
-”Juu, niin ne ovat televisiossakin aina niin yhtä hymyä, ollaan sitä ihan samaa pohdittu vaimonkin kanssa, mitenkä niin?”.
-”Niin ei kun ihan vain ajattelin, että olisiko sitä tuota, että ihan näin tieteen nimissä tietenkin, että kun niin olivat jotenkin niin, että josko, tai että oliskohan sitä joskus kokeiltava itsekin?”
-”Jaa niin ettäkö… Jaa niin… Tai että ymmärränhän minä, tieteen nimissä tietenkin”.
-”Niin”

Miehet olivat ihan hiljaa loppumatkan, eivätkä puhuneet seuraavan kerran kun vasta saareen päästyään.

-“Kumpikas laittaa tuon saunan, tai että joudanhan minäkin sen tästä”, yritti Vihtori pukea sanojaan kuin mitään tavallisesta poikkeavaa ei olisi juuri tapahtunut. Miehet saunoivat hiljaisuudessa nostellen olutta huulilleen ja tuijottaessaan kiukaaseen, kunnes Vihtori avasi jälleen suunsa:

-“Niin että olenhan tuota itsekin pohtinut, vaan en oikein tuollaisista homojutuista tiedä, tai että kuinka moinen nyt sitten… Mutta mielenkiinnosta, tai siis että tieteen nimissä voisin hullumpaakin kokeilla… Ja ei kai siihen muuta tarvita kuin kaksi alastonta miestä muutenkaan, siis siten miten olen asian ymmärtänyt”.

Miehet puivat moisen hypoteettisen skenaarion alkuasetelmia, ja jakoivat vähäistä tietouttaan keskenään asian tiimoilta, kunnes lopulta päädyttiin siihen lopputulemaan, että jos se homous kerran tekee ihmisistä niin onnellisia, niin, tieteen nimissä tietenkin, olisi sitä syytä vähintäänkin kokeiltava.

-”Josko minä käyn tähän nelinkontin tällä tavalla ja sinä tulet sitten siihen taakse ja… no kyllä sinä nyt naida osaat”, puhisi Antero hieman hämillään tilanteesta vielä itsekin. Vihtori tuijotti aikamiehen pyllistävää perää edessään vähintään yhtä hämillään.
-”Juu noin tuota kyllä muuten, mutta ei oikein tahdo ottaa eteen, tiedätkös kun enemmän sitä naiskauneutta olen tottunut arvostamaan”
-”Peruukkiko tässä pitäisi pukea, mieti vaikka vaimoasi, jos se auttaa”, tiuskaisi Antero niin kiusaantuneena kuin hyvän ystävän seurassa kiusaantua osasi.

-”No ei se varsinaisesti auta, mutta mitäpä jos miettisin sitä sinun Marjaanaasi, josko…”
-”Ettäkö Marjaanaa, etk…”
-”Olehan hetki hiljaa, nyt alkaa viisari värähtää”
-”Vai niin”

Vauhtiin päästyään miehet jatkoivat tieteen nimeen aamuun asti vaihdellen aina välissä puolia.

-”No, joko on onnellisempi olo?”, tiedusteli Vihtori hikisenä saunan pukuhuoneen lattialla.
-”No en kyllä tiedä, kyllä tuo pitkälti ihan vain naimiselta tuntui”
-”Nii-in”, hyväksyi Vihtori.
-”Lähdetäänkö ensi viikonloppuna kalaan, Kiurun särkästä nousee kuulemma hyvin ahventa?”
-”Juu, mennään vaan”.

Miehet pakkasivat tavaransa ja ajoivat veneen saaresta takaisin laituriin. Antero antoi Vihtorille kyydin kotiin ja jatkoi siitä itsekin kotiinsa. Marjaana lopetti juuri puhelun ja tiedusteli, kuinka Antero oli niinkin pirteässä kunnossa moisen ryypiskelyn jälkeen. Antero kertoi että viinat olivat unohtuneet menomatkalla autoon ja olivat kalastaneet ja saunoneet selvistäpäin. Antero vuorostaan kysyi, kenen kanssa Marjaana oli puhunut puhelimessa. Marjaana kertoi, että Vihtorin vaimon kanssa, oli kertonut Vihtorin tulleen takapuoltaan aristaen kotiin.

-”Jaa, mitäpä Vihtori oli antanut syyksi?”, yritti Antero tiedustella kuin ohimennen.
-”Oli kuulemma kännipäissään istunut kiukaaseen”.
-”Vai niin”.

9 viestiä ] +] Piilota ]
<Ristusperkele>

Tuleeko teille koskaan sellanen olo, että kaikki keksimiset on keksitty? Siis siten että saatte jonkin loistavan idean jostain mitä kukaan muu ei ole vielä keksinyt, vain googlettaaksenne että kenen nimissä tämä sun yönvalvomossa kehitetty innovaatio on ollut jo viimeiset 70 vuotta.

Kehittelet korvaajan asfaltille, jonkin tehokkaan algoritmin tiedonpakkaukselle, kenties alipaineputket logistiikan suoraviivaistamiselle, tai ehkä jonkin uuden lautapelin jollain julmetun nerokkaalla twistillä mikä lyö shakkinappulat laudalta ihan vain huomatakses, että joku kehitti nuo systeemit jo aika päiviä sitten, tai sitten ne hylättiin tehottomina tai toimimattomina ennen kuin sulla oli edes mahdollisuutta osallistua.

Vai onko se vaan sitä, että sitä on niin yltäkylläistetty kaikella tällä suurella tiedolla, että niiden pohjalta on helppo keksiä pyörä uudestaan, ja sitten kuvitella, että olisi itse keksinyt nämä tänä päivänä arkiset nokkeluudet kyllä itsekin, jos vain olisi ollut sata vuotta aikaisemmin asialla?

Onko uuden keksiminen vaikeampaa tänä päivänä, kun tietoa on niin paljon enemmän saatavilla, kuin aikoinaan, kun tietoa oli huomattavasti heikommin saatavilla, mutta moniakaan asioita, jotka lopulta ovat johtaneet tähän helpompaan olemiseen, ei oltu vielä keksitty?

Toki nykyäänkin tulee uusia juttuja, jotka ovat mahdollisia vain, koska se pohja on jo rakennettu. Lohkoketjuteknologia ja keinoälyn saavutukset ovat asioita, joita ei itse olisi tullut ihan ensimmäiseksi, eikä vielä kolmanneksikaan mietittyä. Joten onko se kuitenkin vain harhaa, että kuvittelee pystyvänsä kehittelemään hienoja juttuja, mutta todellisuudessa jonkun muun täytyy ensin tehdä se, jonka jälkeen on helppo lähteä huutelemaan, että "kyllä minäkin tuollasen oisin voinu".

Jokainen pelialalla pärjäävä koodari askartelee Minecraft-kloonin kuukaudessa kasaan, mutta se ei silti ole sama asia, koska joku meni ja teki sen, ennen kuin kukaan muu oli sitä tehnyt. Ne jotka ottavat ensiaskeliaan alalle, pykäävät Flabby bird-kloonin muutaman tunnin videotutoriaalin pohjalta, mutta he eivät tee sillä enää mitään läpimurtoja, koska se on tehty jo.

Kuinka paljon se on tänä päivänä jo tuuristakin kiinni, että satut oikeaan aikaan oikeaan paikkaan sun ihmehimmelin kanssa? Ja kuinka paljon se on sitä että edelleen ne oikeasti uudet innovaatiot vaatii tietynlaista luonteenlaatua syntyäkseen, ja sitten me öisin kattoa tuijottelevat haaveilijat vaan kuvitellaan, että me pystyttäs kyllä varmasti luomaan itsekin jotain täysin uutta, heti kun vaan saa vielä hieman tietotaitoa haalittua lis... jaaa joku teki sen jo.

19 viestiä ] +] Piilota ]
<Ristusperkele>

Luulin aina että ne olivat kaikki ne muut jotka nukkuivat. Kunnes eräänä päivänä heräsin, tästä palavasta talosta.

Ikkunan alla makasi kasa pakoa yrittäneitä ruumiita. En ollut pahoillani jos en ollut ensimmäinen, jos se tarkoitti vain paikkaa pakan pohjimmaisena. Loikkasin melkein ikkunaani yltävän keon päälle ja luistelin sen sateen kastelemaa pintaa alas. Eivät kaikki talossa olleet siinä kasassa maanneet, tiesin. Loput olivat jääneet liekkeihin. Heidät vangittiin tuleen palavien parrujen pudotessa tukkimaan pakoreittejä. Äideistä selvinneet pelastivat syleihinsä irtaintaan, jälkikasvu jätettiin jälkeen taakseen katsomatta. Liekit höyrystivät kyyneleet ennen kuin ne ehtivät karata silmäkulmista. Ilman kostuneita poskipäitä heidän pienet kasvonsa näyttivät kuin nauravaisilta.

Niin muistin tuon illan jälleen kuin eilisen, nähdessäni joukon lapsia juoksemassa vastaan ilmiliekeissä nauraen. He loimusivat kuin manalasta karanneet. Huusin kuin olisin itsekin tulessa: “Eikö tuo polttanut? Eikö tuo nyt polttanut niin kovin?”. “Kuin helvetti!”, riemuitsivat lapset, “kuin helvetti” ja juoksivat iloisesti roihuten matkoihinsa. Paha ei saisi heitä kiinni vielä koskaan.

Matkan takaa horisontista nousi huoltoasema, hiljaisena ja pimeänä kuin hylätty, kuten lopulta likipitäen olikin. Vain talonmiehen näköinen talonmies tekemässä kytkentöjä sähkökaapin luona. Päin persettä, olisi osannut kertoa kuka tahansa; “tuo lapsi tulee vielä paskomaan sänkyynsä”, olisivat he talonmiestä varoitelleet kytkennöistään. Miehelle oli jätetty suurempi vastuu mitä hän osasi kantaa. Välähdys ja tilaa ottava pamaus täyttivät huoltoasemaa talonmiehen lentäessä suuresta ikkunasta bensapumppujen viereen. “Se lapsi totisesti paskoi sänkyyn”, olisivat he osanneet puida perästäpäin kuin auttaakseen tapahtunutta.

Olipa hyvä etteivät nuo palavat lapset juosseet tästä huoltoaseman poikki. Tiedä olisiko haurastuneen säiliön ja rispaisten letkujen kautta pakenevat huurut napanneet liekin lapsista, lennättäen huoltamon viereiselle tontille, talonmiehen edes ehdittyä sähkökaapille, ja siten olisiko edes heittänyt henkeään tuohon pumppujen ääreen, kuitenkin luoden huonoa uraa jäljemmillä päivillään pahoittaen muiden olemista. “Niin sen täytyi olla hyvä”, uskoteltiin tilanne yhdessä tuumin oikeinpäin.

Siten uskoteltiin myös lapsettomain äitein palatseissa, joissa kaikki kantava oli hiottu timantista, loput valettu kultaan. Heillä oli niine avuineen aina kaikki parhain. Torneistaan näki kauas ja kaikkialle, ja siten niistä myös katseltiin. Siten tiesivät myös talonmiehestä ja hänen kohtalostaan. Tiesivät myös laumasta palavia lapsia, ja tiesivät varsin hyvin heidän kohtalostaan.

Sattuiko olemaan sattuman kaupanpäällisinä, että oikaisin nyt läpi peltoa, jolla ei pöllynnyt huoltamon sirpaletta ja säpälettä siellä täällä. Tunsin tienoon, joten osasin pellon toisella laidalla, puuston takana piilottelevalle varjoisalle lammelle. Täällä latvat olivat niin tuuheita että jopa keskellä päivää kaikkialla oli hämärää. Näin lammen pinnasta peilikuvani, hänellä ollessaan silmät suljettuna. Olin yksin tässä pimeässä. Kuten olin sittemmin saanut oivaltaakseni, se olin minä aina unessa, se olin minä joka aina nukkui. En heräisi ennen kuin peitto polttaisi päälläni. Sukeltaako tuohon tummaan veteen pakoon poltetta. Huku, tai pala elävältä, annettiin oljenkorsiksi niistä torneista.

1 viestiä ] +] Piilota ]
<Ristusperkele>

Nappula vinoilee jälleen, sivumediat näkyy kommenttien alapuolella.

7 viestiä ] +] Piilota ]
<Ristusperkele>

APRILLIÄ!

Enhän mä nyt tosissani ollut :D Kaikki uskoitte :D

3 viestiä ] +] Piilota ]
<Ristusperkele>

Meillä oli tehtävänanto eräällä kurssilla, että pitäisi kirjoittaa joko runo, lyriikkaa, tarina, tai piirtää sarjakuva. Näistä valitsin tarinan kirjoittamisen, tehtävänannon mukaisesti noin A4-mittaisen. Järin tolkullista tai mielekästä juonenpunontaa en siihen raamiin äkkiseltään osannut laatia, mutta kunhan nyt jotain edes rustasin.

(ei vielä palautettu, huomioita vastaanotetaan)

Perkele asuu meillä

Koulussa toverit eivät uskoneet kun kerroin että Perkele asuu meillä. Opettaja löi minua kepillään ja kielsi valehtelemasta toruva ilme kasvoillaan. Sen perään hän päätti että on parempi jos en puhuisi koko olennosta muutenkaan. Tapahtuneen jälkeen tiedustelin äidiltä, että eikö sitten jokaisen luona istu tuvan nurkassa rumaa, ikävää otusta. Äiti kertoi että ei niitä ollut kuin tuo yksi, ja se asuisi nyt meidän luona. En pian enää kysellyt asiasta, sillä asianlaitaan tottui. Niin oli vain sattunut meille käymään.

Päivä kantoi raahaten iltaan ja jatkoi siitä vielä myöhäiseen yöhön ennen kuin eno ja Perkele paukkasivat tupaan turvat tuhannen täynnä. Perkele paukoi päätänsä pitkin karmeja kolmatta metriä yltävällä olemuksellaan. Enokin oli pitkä mieheksi, mutta siten että mahtui vielä alta karmien ilman päänsärkyä. He istuivat keittönpöydässä särpien Perkeleen pirtuja ja lauloivat rumia pilkkalauluja aina aamunkajoon, kunnes eno sammui keittiön pöytään ja Perkele kömpi lattialautojen alle. Eno ei ollut koskaan onnellinen, mutta hän oli usein humalassa, ja hänestä se oli riittävän lähelle onnea, jotta siihen saattoi tyytyä paremman puutteessa. Niin hän kertoi aina juodessaan.

Aamun raukeus oli hiljainen, jota rikkoi vain astioiden kolke tiskivedessä, enon tukahtunut kuorsaus otsa kiinni pöydässä ja Perkeleen levoton rapina lattian alla. Äiti kuivasi astioita ja oli pahoillaan. Sitä hän joutui olemaan usein, eikä oikein edes tiennyt, että kenen puolesta. Välillä äiti saattoi purskahtaa ilman näkyvää syytä itkemään, jolloin Perkele saattoi yrittää lohduttaa häntä sillä lempeydellä mitä häneltä löytyi. Valitettavasti jo hänen korulauseensa olivat silkkaa rihkamaa, sellaista mistä saa ihottumaa. Silloin äiti saattoi alkaa itkeä vuolaammin tai lopettaa tyystin ollessaan liian järkyttynyt edes itkemään. Itse tein lähtöä kouluun. Hyräilin erästä Vanhalta kehnolta oppimaani laulua pakatessani laukkua. Äiti valmisteli uutta tiskivettä ja kielsi laulamasta niitä koulussa. Tovereiden korvat tulisivat vuotamaan verta, hän perusteli. Ymmärsinhän minä, ei muiden nurkissa asunut pahasuisia paholaisia.

Eno heräili puoleenpäivään. Hän antoi katseensa väsyä sateiseen maisemaan ryystäen aina liian laihaa tai liian vahvaa kahvia. Vikaa siinä kuitenkin aina oli. Hän totesi, kuten niin usein tapasi todeta, että tällaisina päivinä ei kannattaisi muuta kuin käpertyä perseeseensä talvehtimaan. Perkele hirnahti hillitysti ilmaisulle sanomalehden takaa tuvan nurkasta, jossa hän tapasi aina viettää aikaansa silloin kun ei ollut oikaissut sokkelin väliin. Äiti oli selvittänyt minulle erään kerran asiasta tiedustellessani, että Perkele ei muka nukkuisi koskaan. En ollut uskonut ja kurkistin eräänä yönä lattialaudan alle. Perkele tuijotti minua loimuavat silmät selällään laudan välistä. Painoin laudan paikoilleen ja menin takaisin sänkyyn. Näin sinä yönä unta hyönteisistä. Hän jäi meille asumaan varsin varhaisessa vaiheessa elämääni. Siitäkin äiti oli aina niin pahoillaan.

Pimeä lankesi jälleen varhain, kuten se näinä aikoina tapasi tehdä. Äiti tiskasi ja vannoi enolle ja Perkeleelle että valaisi nuo iänkurjat kipsiin ja upottaisi mereen. Perkele nauroi ajatukselle vetäessään lautaa perässään paikoilleen, kömpiessään takaisin lattian alle, sillä hän oli asunut vuosisatoja Bermudan kolmiossa, kunnes oli vaeltanut Mariaanien hautaan hakemaan omaa rauhaa. Äiti tiuskaisi että enoon se kuitenkin tepsisi, ja meriltä takaisin kotiin palattuaan asentaisi vinyylilattian. Silloin Perkele vakavoitui ja ymmärsi kerrankin olla hiljaa.

Saapui talvi. Eno käpertyi itseensä talviunille, vain hänen karvainen perseensä maaten sohvan nurkassa, josta äiti siirsi sen pian yläkaappiin odottamaan kevättä. Perkeleen nauru rämisi hervottomana lattian alta sen pyyhkiessä kyyneliä silmistään kun se ajattelikaan enoa yläkaapissa, itse jäätyneenä kiinni routivaan kamaraan. Äiti tiskasi, valmistautuen talveen. Ensilumi peitti maan ja minä hiljennyin.

18 viestiä ] +] Piilota ]
<Ristusperkele>

Muistaako kukaan enää miestä joka aina kertoi tarinaa pojasta, joka huusi sutta? Tämä mies tapasi kertoa toistamiseen ja asiaanliittymättömästi tarinaa pojasta joka aina huusi sutta. Kertomansa tarina meni siten, että poika tapasi aina huutaa sutta, ja aina koko kylä saapui paikalle pelastamaan poikaa suden kynsistä. Mutta pojan aikansa aina huudettuaan sutta turhaan, ei kukaan enää jaksanut kiinnostua pojan huudoista. Ja tämä mies kertoi aina samaa tarinaa tästä pojasta, niinkin kauan että lopulta kukaan ei jaksanut enää kuunnella vanhan miehen tarinaa pojasta joka turhaa huusi sutta. Ja kun tämä poika kerran joutui todelliseen kiipeliin, suden hampaisiin, ei kukaan enää jaksanut kuunnella tämän miehen tarinaa tästä sutta huutavasta pojasta. Mies yritti kertoa kaduilla ja toreilla ja ovia koputellen tarinaa suden hampaisiin joutuneesta pojasta, mutta kukaan ei enää tahtonut letkauttaa korvaansa moiselle. Niin jäi sutta huutava poika suden syömäksi. Älkööt koskaan turhaan kukaan kertoko tarinaa turhaan sutta huutavasta pojasta.

7 viestiä ] +] Piilota ]
<Ristusperkele>

Oon pelannut Pajatso-peliä lapsesta asti enkä ole saanut mitään voittoa. #huuhaatakokohomma

6 viestiä ] +] Piilota ]
<Ristusperkele>

Tänään havahduin Fok_It-sarjakuvan myötä siihen, että me olemme tuleville sukupolville se 20-luku.

2 viestiä ] +] Piilota ]
<Ristusperkele>

Varsin rajoittuneista piirrustustaidoistani johtuen en nyt piirtänyt tätä sarjakuvaa, mutta kuvailen teille tämän stripin tapahtumat. Onko kyseessä kenties sitten sarjakuvaelma? Ainakin tämä on ystävällisempi kaikkia Luolaston näkörajoitteisia käyttäjiä kohtaan, jotka voivat nauttia tapahtumista näytönlukijoiden avustamana.

1. Ruutu:

Rautakaupan pihassa on säkkejä hiekkaa, joita myydään mainoskyltin kyydittämänä: "Edullista hiekkaa". Rautakaupan pihasta juoksee nuori mies liekkipipo ja pirikiikarit päässään, yllään "Need for speed"-T-paita ja hiekkasäkit kainaloissaan poispäin. Rautakaupan myyjä ärjyy ovelta: "Pysäyttäkää varas".

2. Ruutu:

Nuorimies liekkipipossaan kompastuu kaupan parkkipaikalla hiekkasäkkien lentäessä edellään. Mies huudahtaa kompastuessaan "Voi pask...".

3. Ruutu:

Samainen hiekkoja varastanut kaveri on vajonnut varastamaansa hiekkaan, eikä hänestä näy enää kuin hädin tuskin happea kurkottava naama. Sieltä hän toteaa "Voi vitt... gulp...". Rautakaupan myyjä nauraa vieressä oikeutta antavaan sävyyn.

En ole varma keksinkö tämän vitsillisen sarjakuvitelman juonen itse vai varastiko alitajuntani tämän jostain jo lukemastani, mutta siksi kunnes toisin todistetaan...

11 viestiä ] +] Piilota ]
<Ristusperkele>

Huomenta Luolasto, kuinka täällä voidaan?

8 viestiä ] +] Piilota ]
<Ristusperkele>

Railo eteni rutisten ja laventui alati. Kuului vain sirkeä pamaus ja koko hammas pirskahti sirpaleiksi. Heti perään halkesi viereinen ja sitä seuraten sen viereinen hammas. Ne olivat lapsen hampaita, ropisten ja napsuen kuin paukkumaissi tuosta kallosta. Kallon ympäriltä oli kuoritunut iho ja ihon alta liha. Kalloa piteli ylhäällä tuo loppu ranka, josta niin ikään ei ollut jäljellä enää kuin säröilevät luut. Tuo pieni luuranko istui nätisti paikallaan, aivan kuten toistakymmentä muutakin pientä luurankoa omillaan toria kiertävän pienoisjunan vaunuissa.

Taivaalta satoi harmaata tuhkaa peittäen torialuetta kuin ensilumi. Kaikkialla oli tavattoman äänetöntä ja väritöntä. Vain junan kolke raiteilla rikkoi hiljaisuutta. Veturi veti vaunuja yhä uudelleen tuohon mutkaan, missä oli kaupattu makeisia ja hattaraa. Enää siellä ei ollut kuin mustia kokkareita ja hajussa kitkerä yhteensekoittunut palanut sokeri ja muovi. Sen jälkeisellä suoralla ohitettiin lava, jolla pelimanniorkesteri oli viihdyttänyt torikansaa. Nyt lavalta löytyi enää liitumaiseksi pulveriksi lahoavia kasoja ja metallisia solkia. Seuraavan käännöksen jälkeisellä osuudella oli toisella puolella silmänräpäyksessä kuivunut suihkulähde ja toisella torinlaidan puhelinkopit, joista yhdessä pahoin palanut naisen ruumis koirineen. Vaunut kolisivat viimeisen mutkan jälkeen takaisin lähtölaiturille, mutta matkustajat eivät enää vaihtuneet. Veturi puksutti pysähtymättä laiturin ohi, jatkaen uudelle kierrokselle.

Siellä täällä torin pihaa lohkeili kaikuen maahan lyyhistyneitä luurankoja pölläyttäen päällensä kertynyttä tuhkaa. Pehmeä ja hiljainen sade oli peittänyt alleen koko kaupungin, suurustaen läpi virtaavat joet velliksi. Tasaisen likainen valkeus jatkui niin kauas kun vain uskalsi katsoa. Vain pieni juna jatkoi reitillään pienet, murenevat matkustajansa kyydissään. Jonkun täytyi jälleen olla oikeassa.

5 viestiä ] +] Piilota ]
<Ristusperkele>

Nousen aamuun väärää raajaa,
poljen varpaat karmin kulmaan,
puen kiven kenkään,
auton kahteen inva-paikkaan.

Kerro, lienen kaikki paha,
luuhun lyövä pilkkakirves,
lihaa syövä ivasaha.

Olen sotavamma, kulkutauti,
lyhin tikku, tyhjä arpa,
klaavipaavi soittamassa
poikakuoroa sopraanossa,
Maailmanpankin väärä raha,
Betlehemin karaokekuningatar;
seimeen kompuroinut Balthasar,
Pandoran lipas Pandoran lippaassa.

Syystäkö minua Faustiksi kutsuivat,
vaan kanssaan kirkkoon eivät,
ei sen jälkeen kun vein vereksi pirtut,
vein lihaksi vanhat leivät.

Vesperiksi vinssaan itseni tapuliin muassa hapanta jos halpaa,
josko pian saan todistettavaksi lasimaalauksen takaa,
kuinka öylätti Herran kansan hengen salpaa.

Tämä tiensä helvettiin,
kera korulausein,
kera kauniin aikein kivettiin.

Ja kun kaivot alkoivat sylkeä kylmää vettä,
ei edes Isä meidän pidätellyt Äiti Perkelettä.
Lattiat lainehti kusta ja punteissaan paskaa.
Petti kamara ja seurakuntaa tuleen paiskaa.

Paljaasta maasta pakenevasta tuoksusta,
haistan hovin saliin katetut spriit, portot ja edesteuraan.
Johan hiukoo, siispä ammun itseni ja liittynen seuraan.

1 viestiä ] +] Piilota ]
<Ristusperkele>

Näin unta että @Tyhmä-Antero voitti Luolaston taide-kilpailun arvosteluluokassa "Sieni", nimettömällä lyhytelokuvallaan, jossa Jumala varoittelee alkoholisoitunutta miestä viinan kiroista. Kenties juuri askeettinen toteutus vetosi tuomaristoon, sikäli että koko pätkä oli saatu purkkiin yhdellä otolla kolean pilvisellä, syrjäisen autiolla hiekkarannalla.

Elävässä kuvassa mies havittelee pitkin rantaa leijailevaa, heliumilla täytettyyn ilmapalloon sidottua viinipulloa (sellainen tavallinen vihreä, vailla etikettiä). Samaiseen naruun on sidottuna viinipullon kylkeä tuulessa läpsyttävä pahvilirpake, johon Jumala on kirjoittanut huolensa että toppuuttelehan vähän (ei täsmälleen nuilla sanoin, mutta idea sama).

Tähän, kuten muihinkin kilpailuun osallistuviin medioihin @5evill kuvakommentoi kissakuvalla, jossa kolme oranssin/kerman väristä kissanpentua istuu kodinhoitohuoneen lipaston avoimessa vetolaatikossa. @antimateria oli lähettänyt mainitun median kisan aikohin, ja se jollain tapaa liittyi olennaisesti kilpailuun ja meininkeihin, vaikka unessa ei näitä tarkoituksia sen enempää avattukaan.

Meillä sietäs olla enempi häppeninkejä täällä.

6 viestiä ] +10 ] Piilota ]
<Ristusperkele>

Nyt kun oli tämä hula-villitys, niin aattelin että ois kiva itsekin joskus hurahtaa johonkin tällaseen. No ensimmäisen kompastuksen, eli sen, että nämä vanteet oli joka paikasta loppu, jälkeen sitten viimein sain omani, seksikkään violetti-harmaan renkaan, johon on painettu kylkeen ihanan voimaannuttava teksti "MOVE YOUR HIPS WOMAN", mikä ainakin itselläni aiheutti itsenäisyyttä uhkuvaa värinää värmeeseen.

No sitten ei muuta ko laitos kasaan ja vispaamaan niitä lanteita, niin eikö tee niin perkeleekseen kipeetä kun nuo sisäpuolelle muotoillut muhkurat hieroo pinkeetä uumaa ja vanne paukkaa varpaille jokaisen kierroksen jälkeen. Mut ei kipuu, ei hyötyy, ja kysesessä kuitenkin kesän kuumin hittitrendi, joten pakko vaan jatkaa vatkaamista, josko tuo kohta oppis pysymään useammankin kierroksen ylä'äällä.

Tuutten sitten kuolaan ja tykkäileen mun sexyhotteja 'reenikuvia instabookkiin.

5 viestiä ] +] Piilota ]
<Ristusperkele>

Naamat väärinpäin nautimme valheen korvikkeina totuuksia. Lyömme selkoa asioista ajaessamme tunteiden vuoristorataa. Onko sillä enää väliä, kuka antoi minkäkin synnin käydä ja kenen sieluun, velat on tehty maksettaviksi, joita sitten hoitelemme koruttomin korulausein ja väärinkäsityksiä analysoiden. Vieraat kasvot ohittavat penkkimme, jolloin pidämme tauon puheesta ja unohdamme sanamme. Rakkaudeksi sitä kai kutsuvat, kun voi antaa anteeksi asioita, joita ei tapaisi anteeksi antaa. Tosia riittämiin nieltyämme käy haaste jo vierestä kuultuna lahopäiseksi kaiken ylistykseksi, mutta puhdistaapa ilmaa ja vahvistaa suhdetta. Istunto päättyy lämpimiin halauksiin ja helliin poskisuudelmiin, kunnes pakenemme suuntiimme. Olen varma että olen tavannut tuon naisen jossain joskus aiemminkin. Tarjonnen hänelle toiste uuden kahvin läikyttämäni tilalle.

9 viestiä ] +] Piilota ]
<Ristusperkele>

Uudelleenjulkaisu Naurunappulan kaatumisen jäljiltä. Antakaa kommenteissa ymmärtää, mikäli tämänmoiset vanhat sepustukset nappaa tai ei. Tässä kertomus kärpästen pelosta.

KÄRPÄSTEN PELKO

Laulelin onneni aiheita radiosta kantautuvan mainosmusiikin tahtiin. Sää suosi sisällä oloa ja tuore kahvi väsynyttä, mitä saattoi nauttia vailla kiirettä mihinkään. “Oi auvoa”, saatoin vain todeta itsekseni. Ja niin kuin sitä kai riittämiin olikin jo jatkunut, koki autuas hetkeni juoksupakoisen päätöksen surinan kantautuessa yli sulosäveleisen vihellelmäni. Kärpänen, tuo siivekäs perkele. Se katseli minua seinältä, lähes katon rajasta suunnitellen julmuuksiaan. Kuinka häijysti hän saattoikaan mulkoilla samalla eturaajojaan yhteen hieroen. “Helvettiläinen, hengiltäkö se minut mielii?”, tein pohdintojani samalla seuraten pahaluontoista rauhankarkottajaa, arvaamaton kun saattoi olla liikkeissään. Ei ole kärpäseen luottaminen, se on hyvä pitää mielessä.

Oli kulunut sen kolme tuntia, mutta kärpänen ei ollut liikahtanut vähääkään. Toisinaan se saattoi pysähtyä kokonaan, mutta ennemmin tai myöhemmin se jatkoi taas epäilemättä ilkeiden juonien punomista. Kauanko tätä kauhuntäytteistä piinaa tulisikaan kestämään, saatoin vain arvailla. Päiväni uhkasi valua turhien joukkoon, kunnes kärpänen viimein irrotti otteensa seinästä.

“Tämäkö on lyhyen elämäni katkera päätös, nytkö se minut viimein päästäisi pahasta?”, kävi ajatukseni kärpäsen suristessa pitkin huonetta. Vaikka elämäni olikin lohduttoman sisältököyhää halvan draaman ja maksuttoman aikuisviihteen sekavanmakuista melskaa keskinkertaisilla irtovitseillä höystettynä, oli sillä minulle tunnearvoa, joten olisin mielelläni vielä pitänyt sen. Kenties kärpänen kuuli ajatukseni ja löysi uuden paikan kattovalaisimesta. Huokaisin helpotuksesta; vielä ei olisi aikani. Antoiko kärpänen minulle aikaa armosta vaiko tyydyttääkseen sadistisia tarpeitaan katsellessaan minun kärsimystäni.

Pakokauhu piteli mieltäni ja vilkuilin hermostuneesti ympärilleni. Lattialla käveli muurahainen, millä asialla lienikään, mutta se vaikutti tärkeältä. Ajattelin pyytää muurahaiselta apua, jos se saisi puhuttua järkeä kärpäselle. Muurahainen pysähtyi kiireistään huolimatta. Se seisoi alhaalla lattianrajassa yhtä hievahtamatta pidellen kiinni maton pielestä kuin kärpänen valaisimessa ylhäällä. “Minä pyydän, päästä minut pinteestä, muurahainen”, anelin tietäen, että muurahainen totta tosiaan oli älykäs sanoissaan siinä missä kärpänen perso kauniille sanoille. Hetken kuluttua kärpänen lennähti ulos raollaan olevasta ikkunasta ja muurahainen jatkoi matkaansa maton reunaa pitkin muurahaisia asioitaan toimittamaan.
Kello kertoi myöhäistä aikaa ja aurinko antoi viimeistä valoaan. Suljin ikkunan, nakkasin siivun leipää lattialle ja kävin nukkumaan.

VERTA, PASKAA & KAUNIITA SANOJA

Heräsin keittiön pöydän alta. Päivän ensimmäinen näky oli siivu leipää. Nousin ylös, täytin myös itselleni siivun ja ryhdyin lataamaan kahvinkeitintä. Riittävästi vettä ja sopivasti liikaa kahvia, se oli toimiva resepti aamun ehtoja tahdittamaan. Kaadoin varttilitran vetoisen aamukahvikuppini puolilleen. Juoma-avun kylkeen oli painettu jotain vitsikästä, ja vaikka en muistanut mitä, en ollut kyllin utelias palauttaakseni sitä mieleeni astian kyljen vilkaisun liian vaivalloiseksi katsoen.

Olohuoneesta kuului rysähdys. Otin pitkiä askelia huoneen suulle, missä minua odotti näky, jonka olisin saattanut mielelläni jättää väliin; keskellä olohuoneen lattiaa makasi minun näköinen hahmo hurmeen lainehtiessa riittoisasti ympärillään. Kahvikuppi aamukahveineen ja sittemmin unohtuneen kevyen huumorin kera kirposivat otteestani aiheuttaen lisää sotkua olohuoneen parketille. Kärpänen surisi raadon ympärillä. Tätäkö hän siis oli suunnitellut? Mutta miten hän oli päässyt sisään? “Voi perseenreikä!”, älähdin tajutessani jättäneeni olohuoneen toisen ikkunan illalla raolleen. Kärpänen oli silminnähden raivoissaan kiertäessään vainaata, enkä tiennyt mitä tehdä.

Vain muurahainen olisi osannut lepytellä kärpästä kauniilla sanoillaan, joista liitävä saatana ei saattanut saada kyllikseen. Mutta muurahainen oli keittiön leivissä, joten minun olisi selvittävä tilanteesta omin lahjoin. Mutisin kärpäselle maireita, mutta se ei ottanut laantuakseen, vaikka hetkittäin jäikin maistelemaan imelää kertomaani, kun taas toisina ruhosta vieläkin, vaikkakin jo kitsaasti, vuotavaa verta. Olin taipunut jo liiaksi ikävänsaattajan edessä, oli aika lopettaa perseennuoleminen ja tarttua päivän lehteen. Kärpänen taisi aavistaa suunnitelmani ja lähti seuraamaan minua eteisen ovelle. Paskoin housuun kauhusta, pian huomatakseni väittämäni valheellisuuden ollessani pukeutunut pelkkään kylpytakkiin. Päivän pääotsikko sai uutta väriä: “Kaupunginjohto toteaa...”, ja perään kasa tuoretta höyryävää paskaa. Kärpänen lensi kohti, joten hädissäni hyppäsin sivuun lyöden pääni lehtikoriin, mutta se lienee pieni hinta hengen säilymisestä, minkä maksoin mielelläni. Yllättäen kärpänen oli kiinnostuneempi ulosteestani kuin minusta. Miten helppo saalis se olisikaan ollut tuossa paskan äärellä, mutta asunto oli riittävän sotkuinen jo entuudestaan, joten jätin lätkäisemättä. Muurahainen oli saanut kummatkin leivät syötyä. “Jumalauta, kummatkin leivät”, ajattelin hämmentyneenä, vaikka muistelinkin, että muurahaiset kykenivät syömään moninkertaisen määrän kokoonsa nähden tai jotain sellaista. Muurahainen meni jauhamaan paskaa kärpäsen kanssa. Eikö muurahainenkaan saanut koskaan kyllikseen?

Kärpäsen ja muurahaisen viihtyessä eteisessä päätin hakea uuden kupillisen kahvia, tällä kertaa päiväkahvikuppiini, joka oli edeltäjäänsä vakavasävyisempi sisältäen vain jonkun jo aikapäiviä sitten konkurssiin ajautuneen yrityksen logon. Istuin olohuoneen sohvalle ja käynnistin television. Näin aikaisin arkipäivinä sieltä ei tullut muuta kuin ostoskanavaa. Siellä kaupiteltiin monin ylistävin adjektiivein hyönteiskarkoitinta. Innostuin jo luullessani ongelmieni olevan historiaa, kunnes tajusin, että laite herättäisi muurahaisenkin muuttohalut, ja kuinka saattaisin tehdä sen sille kaiken sen jälkeen mitä se oli vuokseni tehnyt? En kuinkaan, oli ensihetken mieleni, mutta toisaalta, oliko se vain niin, että kaikella on hintansa? Ainakin karkoittimella oli; kymmenesosaa vailla kahdeksaakymppiä. Eihän minulla olisi varaa moiseen. Ajattelin, ettei sillä ollut väliä, eikä se ollut syy, miksi jätin luurin nostamatta, vaan se, etten olisi voinut ajaa muurahaista pois. Annoin uutistenlukijan toivottaa päivänjatkot loppuun ennen kuin suljin kuvan. Laskin kaukosäätimen viereeni käsinojalle ja käänsin katseen edessäni lattialla retkottavaan itseni näköiseen ruumiiseen. Itseni näköinen ruumis avasi silmänsä ammolleen, kuitenkin muuten pysyen liikkumattomana. Pohdin, olinko kenties menettänyt vähänkin mielenterveyteni. Ruumis huudahti hilpeään sävyyn minun olevan hullu moisia pohtiessani ja konttasi eteiseen. Nousin sohvalta sotkien sukkani vereen, jota oli jo runsas vana myös olohuoneesta eteiseen. Tilanne uhkasi äityä perin kiusalliseksi. Suljin olohuoneen toisen ikkunan ja kävin nukkumaan. Kuinka pelkäsinkään tuota veren, paskan ja kauniiden sanojen himoista kärpästä.

SIELUTON TAIVAS

Hetken luonnetta määritteli siunaamaton sees. Ei syytä itkeä, ei syytä nauraa, kaikkialla piti hiljaista, kuin kaikkeuden viimeinen olevaisuus olisi pyyhkäissyt eilisen myötä ohi ja nyt kaikki, eli mikään, piirteli äärettömän tyhjyyden läsnäoloa. Vain sieluttoman taivaan hiljaiset hauraat, vapaa pahoista aikeista, vapaa kauniista lauseista, vapaa leivistä, itseni näköisistä sekä kärpäsistä. Saattoihan tästä vaikka pitää, sain päätelmäni päätökseen. Juuri kun luulin asioiden olevan parhain päin, rikkoi vaimea surina kaiken tyhjyyden reunamia. Avasin silmäni. Kärpänen tuli vaatimaan lisää kehuja ja paskaa. Kärpänen ei lähtisi ennen kuin saisi mitä halusi, josko lähtisi sittenkään. En kestäisi kärpästä enää päivääkään, joten minun oli taivuttava ja jätettävä kotini. Nousin siivilleni ja surisin ulos olohuoneen kolmannesta ikkunasta, vapauteen, sieluttomaan taivaaseen.

6 viestiä ] +] Piilota ]
<Ristusperkele>

Onko heavy-karaokessa olemassa muita biisejä kuin Tallulah?

9 viestiä ] +] Piilota ]
<Ristusperkele>

Väkevä, vastavalettu teräslukko löi itsensä jykevästi säppiin, jolloin nuo kaksi vanhempaa puolestaan riisuutuivat sirkeästi kirskuen, antaen minulle yhä jälleen uuden yrityksen. Valitsin edessäni vierekkäin seisovista kelopuisista ovista vasemmanpuoleisen. Puskiessani uksen auki, napsahti puolestaan oikeanpuoleinen takaisin salpaan. Päädyin pieneen huoneeseen, jossa jokaisella seinustalla oli yksi ovi. Huone oli tyhjä lukuun ottamatta seinällä roikkuvaa öljyvärimaalausta punaisesta talosta, jonka pihalla seisoi nuori perhe keskellä laakea maisemaa. Taulun kanssa samalla seinustalla oleva ovi kutsui luokseen. Painaessani kahvan alas ja vetäessäni siitä, kaikki muut ovet löivät sääntöä seuraten samalla hetkellä lukkoon. Kävin peremmälle ahtaaseen käytävään. Käytävän sivuilla oli kummallakin puolella kaksi ovea vierekkäin sekä päädyssä vielä yksi vailla paria. Ensimmäisen oikealla puolella olevan oven takaa kuului kumeasti hyvin riipivää ja tuskaista huutoa. Huudon seasta saattoi kuulla muutamia lauseita kuten “minun ei olisi koskaan pitänyt tulla tänne” ja “täällä ei ole mitään”. En siis kääntäisi siitä kahvasta. Viereisessä ovessa ei ollut kahvaa ollenkaan, vaikka jäljistä päätellen moinen on siitä joskus löytynyt, ja että se olisi sittemmin irrotettu vähintäänkin väkivalloin. Vasemmalla olevat ovet olivat samanlaisia valkoisia ja hillittyjä kuin muutkin tässä käytävässä. Jostain syystä pääty oli helpoin valinta.

Ahtaasta käytävästä kävi kulku erityisen pitkään, hotellimaiseen käytävään. Käytävä oli jopa niin pitkä, ettei sen päätyihin enää nähnyt. Käytävän kumpaakin seinustaa kulki rivi ovia aina silmänkantamattomiin. Tällä kertaa olin saapunut paikalle yhdestä lukemattomista sivuovista. En ehtinyt vielä valita seuraavaa osoitetta, kun huomasin vasemmalta jonkin hahmon juoksevan pitkin käytävää kohti huutaen jotain, mistä en osannut saada selvää etäisyyden vuoksi. Hetken kuluttua tuo piste horisontissa alkoi saada muotoa ja kiekumisesta ymmärsi asiaksi “Odottakaa, minulla on teille tärkeä kirje, odottakaa!” Hahmo oli posteljooni. Hänen kasvonsa helottivat punaisena hänen puuskuttaessaan väsynyttä juoksua luokseni heiluttaen kirjekuorta kädessään. Hän ehti hädin tuskin pysähtyä ojentamaan kuorta, kun oli jo jatkamassa heikkopäistä raviaan eteenpäin. Kohta hänestä ei näkynyt sen enempää kuin hetki ennen saapumistaankaan. Ryhdyin tarkastelemaan kirjettä. Kuoressa ei lukenut mitään. Avasin kuoren ja vedin sieltä vanhan valokuvan, kuoressa ei ollut muuta. Kuvassa oli isäni penis. Tumma, runsas karvoitus ja kurttuisena roikkuvat kivekset. Laitoin kuvan takaisin kuoreen ja puin kuoren povitaskuun. Lähdin kävelemään käytävää oikealle, samaan suuntaan mihin postinkantajakin oli jatkanut.

Käytävä vaikutti päättymättömältä. Vaikka kuinka kävelin eteenpäin, oli edessä aina vain lisää käytävää. Pistin merkille, että osa katon valaisimista räpsi hieman. Ajan kuluttua olin jo onnistunut laskemaan, että vaihtoa kaipaava lamppu oli aina joka 274. plafondi. Kylmäävä ajatus ajautui istuen mieleeni. Otin kuoren povesta ja jätin sen lattialle välkkyvän valon alle. Jatkoin kävelyä eteenpäin. Matka tuntui melkein vuodelta, kunnes viimein näin epäkuntoisen valaisimen edessäpäin, mutta saavuttuani sen alle ei kirjettä näkynyt enää missään. Käytävä ei siis ollutkaan loputon itseään toistava silmukka. Mikä järjetön ajatus, mistä edes onnistuin saamaan mitään niin mieletöntä mieleeni. Ennen kuin muuta ehti tapahtua, kuului taas takaa vaimeaa huutoa. Se oli jälleen sama postinkantaja, jälleen mukanaan kirje minulle. Kuoressa oli tälläkin kertaa valokuva isäni peniksestä, nyt tosin lievästi erektiossa. Postinkantaja juoksi jälleen menojaan ja jäin hämilläni tuijottamaan isäni kevyesti paisunutta elintä. Päätin toistaa kokeen vielä kertaalleen ja jätin kuoren maahan ennen kuin lähdin jälleen kävelemään eteenpäin. Sama toistui, tällä kertaa siittimen ollessa vielä edelliskertaakin jäykistyneempi. Laskin kirjeen joka kerta uudestaan ja lähdin jo kevyellä hölkällä odottamaan postinkantajaa pian pimenevän polttimon alle. Vajaan kymmenen kierroksen jälkeen valokuvassa oli täysi erektio. En ymmärtänyt tapahtumien kulkua tai syitä, joten jätin leikin ja otin kirjeen mukaan lähtiessäni valitsemaan seuraavaa ovea. Mitä pidemmälle ehdin, sitä enemmän isäni virtsaputkesta alkoi työntyä jotain esiin. Se paljastui ruusuksi, joka lopulta kasvoi ulos valokuvasta ja avasi nuppunsa. Tunnistin sen äitini vulvaksi, sen tuoksu ja muoto kävivät yksiin. Muistin tuoksun tutuksi toisaaltakin. Olin haistanut sen kävellessäni käytävää pitkin. Lähdin etsimään tuoksun lähdettä. Kulkiessani mietin tuota postimiestä. Kuinka kauan hän oli astunut näillä käytävillä? Tuoksu tulvahti sieraimiini. Vaikka se olikin mitä hennoin, tunsin sen voimistuvan. Se tuli erään oven takaa, samalta puolelta käytävää kuin ovi josta tähän päädyttömyyteen aikoinaan päädyinkin. Avasin oven ja poistuin käytävästä. Edessäni avautui pieni sisäpihapuutarha, jonka katveessa vanhempani seisoivat vieretysten, katsoen minua kohti hymyilevin silmin. Lähdin kävelemään heidän luokseen, mutta mitä lähemmäs pääsin, sitä etäämmäs heidän katseensa jäivät. Ne tuijottivat jonnekin kauas taakseni. Tiesin ettei heitä enää ollut olemassa, ja että he olivat olleet mielikuvitukseni tuotetta jo silloin kun he vielä olivat, mutta halusin silti olla heidän kanssaan vielä hetken. Aurinko paistoi pilvettömältä taivaalta ja puutarha kukoisti kirjavana. Patsastuneet vanhempani alkoivat haalistua ja kuultaa läpi kilossa. Heistä lähti vihlovaa metallista narinaa jos yritin koskettaa heitä. Pian pystyin näkemään heidän hahmonsa vain jos väkisin tahdoin uskotella itselleni heidän olevan vielä siinä, mutta todellisuudessa he olivat jo poissa. Huomasin valokuvassa harmaantuneen miehen verettömästä peniksestä roikkuvan kuihtuneen ruusun varisevan puutarhaan. Jätin valokuvan puun katveeseen, sillä ymmärsin ettei minun tulisi kantaa heistä tuollaista muistoa mukanani. Puutarhan toisella laidalla oli jälleen ovi.

Ovi naksahti takanani jättäen auringon puutarhaan. Sisällä minua odotti vanha nainen keinutuolissaan. Huone oli kuin minkä tahansa mummolan näköinen isoine pirtinpöytineen, seinäryijyineen ja vanhoine, pitsiverhoiltuine vuodesohvineen. Huoneessa ei kuulunut kuin puikkojen vaimea kalina ja seinäkellon verkkainen nakutus. Tämä pieni ja harmaa nainen kertoi, että ylimmässä vetolaatikossa olisi kolme kiveä, ja että minun tulisi ottaa ne mukaani. Hän kertoi että kun kuljen huoneen nurkassa olevasta ovesta, on sen takana alaspäin viettävien portaiden päässä samainen huone kuin tämä, mutta hän olisi siellä huonompi versio itsestään. Hän jatkoi opastusta tiukuvalla äänellään: “Ja sen huoneen nurkassa on ovi, jonka takana on jälleen portaat alas ja huone, jossa edellistä huonompi versio itsestäni. Ja näin jatkuu synkimpään sysimustaan. Mutta eräässä huoneista on samaisessa lipastossa kuin mistä löytyivät ne kolme kiveä, alimmassa vetolaatikossa piilossa avain, jolla saa tämän huoneen toisessa nurkassa olevan oven auki. Sieltä taas paljastuu ylös kantavien portaiden päästä huone, jossa olen parempi versio itsestäni, ja niin edelleen. Minua, eikä muita versioita itsestäni voi tappaa muulla kuin niillä kivillä jotka sinulle annoin, joten käytä niitä harkiten, ja vasta kun todella niitä tarvitset”, virkkoi hän painottaen sanomansa tärkeyttä. Kaikista neuvoistaan huolimatta hän ei osannut kertoa, minkä huoneen lipaston laatikosta avain löytyisi, joten minun olisi vain etsittävä niin pitkään että se tulisi vastaan. Pudotin kivet taskuuni kiittäessäni mummelia ja avasin oven. Kivet supisivat taskussani keskenään jotain, josta en saanut selvää.

Huoneessa tuntui hieman viileämmältä ja hämärämmältä kuin edellisessä. Ovi takanani sulkeutui kuten aina ennenkin, joten en pääsisi pois ennen kuin löytäisin avaimen. Huoneessa istui äreän oloinen vanha emäntä tuolissaan. Hän ei puhunut mitään, kyräili vain kiukkuisella katseellaan. Kävin tarkistamassa lipaston, vaikka osasinkin jo arvata, ettei avainta vielä täältä löytyisi. Mummo tuijotti happamana touhujani, mutta ei virkkonut mitään. Jatkoin seuraavaan huoneeseen. Jälleen ilma viileni ja huone tuntui aavistuksen edellistä hämärämmältä. Tällä kertaa kumarainen nainen katseli tuolistaan hyvinkin murhaavasti ja sadatteli paikallaoloani ja haukkui rumimmilla kuulemillani sanoilla varkaaksi ja ties miksi käydessäni hänen kaapeillaan. Jälleen jäi vain tyhjä arpa käteen ja jouduin avaamaan seuraavan oven. Tunnelma kävi koko ajan painostavammaksi ja ahdistavammaksi. Kaikki olivat joka huoneen jälkeen jotenkin selittämättömästi enemmän vinksallaan. Mummot alkoivat pikkuhiljaa käydä käsiksi, mutta heistä pääsi vielä helposti eroon, kunnes erään huoneen jälkeen muori oli lataamassa haulikkoaan. Hätäpäissäni heitin häntä kivellä päähän ja hän kaatui verta vuotaen lattialle. Jäljelle jääneiden kivien supina kävi kiihtyneeksi. Heittämäni kivi lohkeili pieniksi muruiksi, eikä siitä olisi enää mummontappajaksi. Olinko silti käyttänyt kiven liian harkitsemattomasti. Ties montako huonetta minun olisi vielä käytävä, ennen kuin löydän avaimen, ja jokaisessa huoneessa vastassa olisi entistä huonompi versio hänestä. Otin haulikon ja latasin sen, käyttäisin sitä ensi hädässä pidättelemään tulevia akanhirmuja. Ammuin seuraavassa huoneessa kitkerää leskeä kasvoihin, mikä piteli häntä sen aikaa, että sain hänet sidottua nippuun. Vaan ei avainta täälläkään. Huoneet alkoivat olla jo hyvin kylmiä ja pimeitä, kunnes viimein saavuin huoneeseen jossa vanhalla naisella silmissä kiilui liekki ja pienet sarvet kasvoivat otsasta. Sen käärmeenkieli tanssi torahampaiden välissä ja tuo Jumalan jättämä sieluttomuus hyökkäsi kohti. Nakkasin häntä toisella kivistä päähän ja tuo perkeletär kuivui käppyräiseksi muumioksi eteeni lattialle. Viimeinen kivi oli aivan hiljaa. Avasin ylimmän vetolaatikon, ja löysin sieltä viimein avaimen. Se oli pieni ja kultainen, aivan kuin hillokomeron tai vastaavan avain. En uskaltanut edes kuvitella, mitä epäpyhintä seuraavan oven takana voisi olla. Lähdin takaisin ylöspäin. Avain kävi jokaiseen parempaan huoneeseen johtavaan oveen, kun taas huonompaan suuntaan pääsi ilman avaintakin. Ilma alkoi lämmetä ja huoneet valaistua. Muorit kesyyntyivät ja jotenkin tunne siitä että asiat olivat nyrjähtäneet paikoiltaan lievittyi. Saavuin kärttyisen, hiljaisen muorin luo. Hän mulkaisi minua ja totesi että häntä ei kiinnostaisi vaikka heittäisin häntä kivellä päähän. Kokemani jälkeen tuo kuulosti jo melkein vitsiltä, vaikka olisin voinut nauraa jo pelkästä helpotuksesta. Viimeinen kivistä hihitteli hiljaa taskussa puolestani.

Päädyin viimein alkuperäiseen huoneeseen. Kumara nainen näytti ilahtuneelta nähdessään minun palanneen. Hän tiedusteli josko olin löytänyt avaimen, vaikka tiesi jo vastauksen. Nyökkäsin huohottaen vakavalla mutta huojentuneella ilmeellä. Kivi mumisi jotain itsekseen. Vanhus sanoi että minun tulisi ojentaa avain hänelle, että avainta tulisi säilyttää tässä keskimmäisessä huoneessa, jotta tasapaino säilyisi maailmassa. Olin nähnyt hänestä niin huonoja versioita, että en voinut enää luottaa noihin kasvoihin. Hän kertoi että mikäli en antaisi avainta hänelle, hän saattaisi minut niin perimmäiseen huoneeseen, ettei sieltä olisi enää ovea seuraavaan. En aikonut suostua, joten muori nappasi tuolinsa takaa haulikon ja ryhtyi lataamaan. Tein saman minkä edelliselläkin kerralla, ja heitin häntä viimeisellä kivellä päähän. Ennen kuolemaansa näin hänen kauhistuneen ja epäuskoisen ilmeensä, sillä hän ei olisi millään uskonut, että minulla voisi olla kiviä vielä jäljellä. Mummo valahti veltoksi tuoliinsa haulikko sylissään. Tällä kertaa en enää tarvitsisi hänen asettaan mukaan, sillä lähtisin huoneita toiseen suuntaan, aina paremman version luo. Sinne tämäkin muori oli varmasti suunnitellut tekevänsä tiensä, jahka olisi saanut avaimen.

Tällä kertaa kulku oli helpompaa, jokainen versio hänestä oli edellistä ystävällisempi. Mutta pian huomasin, että olin istunut tämän toistaiseksi ihanimman version ruokapöydässä jo viikkoja, sillä hänen vieraanvaraisuuttaan ei päässyt pakoon. Aina oli juotava vielä yksi kupillinen kahvia ja syötävä vielä muutama lihapulla ja peruna edellisten perään, ettei joutuisi sentään nälkää näkemään. Olin huolimattomuuttani ajanut itseni umpikujaan, eikä minulla ollut enää edes kiviä jäljellä auttamassa minua tästä pinteestä. Kiviä, niitä kiviä! Miksi tämä alkuperäinen olisi ollut ainoa jolla niitä olisi? Kysyin suu täynnä perunaa suloiselta tyrkyttäjältä, josko hänellä sattuisi olemaan moisia. “Totta kai, lipaston ylimmäisessä niitä pitäisi sen kolmenkunta olla”, kertoi mummeli kauhoessaan lisää lihapullia lautaselleni ennen kuin lähti hakemaan kiviä. Hän ojensi ne minulle iloisena siitä, että saattoi olla avuksi ja kun niin nätistikin kerran pyysin. Kivet supattivat innostuneina kai arvuutellen “mitä seuraavaksi?”. Tämä oli ehkä väärintä mitä olin koskaan tehnyt, mutta en olisi muutoin päässyt koskaan pois tästä pöydästä. Iskin mummoa yhdellä kivistä päähän ja hän kaatui naama edellä kattaukseen kahvipannun kirvotessa kädestä sotkien penkit ja pöytäliinan. Jotta selviäisin tulevista pullantuoksuista puputtajista, olisi minun kivitettävä heidätkin ja vietävä heidän kivensä. Pian kiviä oli kertynyt jo taskut täyteen ja möly sen kuin yltyi. Jatkoin eteenpäin kivittäen hengiltä herttaisimpia ja kaunissieluisimpia ihmisiä joita tiesin. Lopulta saavuin huoneeseen, jonka vastapäisessä nurkassa ei ollut enää ovea. Ainoastaan viereisellä seinällä tuo samainen ovi kuin mistä olin ikuiseen mummolaan alunperin tullutkin. Kuljin ovesta päätyen kadulle. Kaikkialla oli häikäisevän kirkasta, jopa viimeisen, kirkkaimman huoneen jälkeen. Ihmiset tanssivat kadulla ja heidän kasvoillaan oli niin leveä riemu että he olivat ratketa liitoksistaan ja mennä järjiltään. Kävelin katuja ja sama ääretön ilo jatkui jokaisen korttelin varrella. Pysäytin erään kikattavista loikkijoista ja kysyin josko olin päätynyt taivaaseen. Saisinko kenties tavata itsensä Jumalankin? “Ei tämä ole taivas”, räkätti tämä ratkiriemu, “eikä Jumalaa ole olemassa” nauroi hän katketakseen, pyyhkien vuolaita vesiä silmistään. Hän hirnui, että koska olin tuonut avaimen ylimpään huoneeseen, olin tuhonnut maailman tasapainon ja kaikki olivat äärettömästä onnesta vinksallaan. Kaikesta hyvästä ja onnesta huolimatta sai hän hihitettyä henkeä vedettyään, että koska olin juuri kivittänyt suurisydämisimmät isoäidit hengiltä, olin harmonian rikkova roska tässä paikassa, ja paikkani olisi toisessa ääripäässä. Minut ajettiin suuressa hihkuvassa paraatissa takaisin tuohon huoneeseen josta olin vasta saapunut kadulle ja ovi lukittiin tuomallani avaimella takanani. Tiesin että minulla oli vain yksi suunta, jollen mielinyt viettää ikuisuuttani tässä seinäkellon tikityksessä herttaisimman mutta myös niin kuolleen mummon kanssa. Keräsin kivet lipastoista juostessani takaisin aina hämärtyviin huoneisiin huonompien ja huonompien versioiden luo kivittäen hengiltä joka ainoan. Matkalla alas isoimmat kivet haastoivat karkeita ja pienimmät laskivat leikkiä. Olin jo nääntynyt mieleltäni kaikesta tappamisesta ja paratiisista karkoittamisesta, mutta tiesin viimein saapuneeni perimmäiseen huoneeseen, sillä sen nurkassa ei ollut enää ovea, ainoastaan ulos viettävä ovi viereisellä seinustalla. Huoneessa oli pakkasta ja niin hämärää että ilman oven ikkunaruudusta antavaa kalpeaa kajoa täällä ei olisi nähnyt mitään. Viimeisimmät kurjat piruparat olin tappanut heittämällä kourallisen kiviä hämärään jo suoraan ovelta, jotteivat he ehtisi viedä minulta henkeä ensin. Tai kuka tietää jotain vielä pahempaa. Uupuneena astuin ulos ovesta johonkin tyhjyyden kaltaiseen. Todellisuus ei tainnut enää kantaa tänne asti. Vaikka mitäpä minä moisesta olisin edes ymmärtänyt, kun en sitä sen paremmin ollut päässyt kokemaan. Jatkoin päämäärätöntä haahuilua keskellä usvaista harmautta.

Jossain keskellä ei mitään alkoi eteeni piirtyä kaksi hahmoa. Juoksin lähemmäs ja tunnistin heidät vanhemmikseni. En aluksi ymmärtänyt miten he voisivat olla täällä, sikäli kun heitä ei koskaan ollut olemassakaan, kunnes ymmärsin, että ei missään voi olla ainoastaan ei mitään ja että ei mitään voi olla ainoastaan ei missään. Halasin ensin äitiäni ja tunsin mekkoa tahrivan lämpimän kosteuden poskeani vasten. Sitten halasin isääni ja tunsin hänen väkevän erektion hänen housujensa läpi. Nauroimme vuolaat kyyneleet kasvoillamme. Olin tappanut jokaisen version isoäidistäni, joten isääni ei koskaan syntynyt. Ja koska isääni ei koskaan syntynyt, ei syntynyt äitiäni, nuorinta isäni tyttäristä. Ja koska äitiäni ei koskaan syntynyt, ei minuakaan koskaan syntynyt. Siksi minulla ei ollut todellisuutta. Katsoin heitä vielä hetken. Isäni rakastelisi pian äitini kanssa ja minä muuttuisin viimein todeksi. Ensi kerralla kaikki kävisi varmasti parhain. Avasin oven tyhjyyden keskellä käyden toiselle puolelle. Väkevä, vastavalettu teräslukko löi itsensä jykevästi säppiin, jolloin nuo kaksi vanhempaa puolestaan riisuutuivat sirkeästi kirskuen, antaen minulle yhä jälleen uuden yrityksen.

5 viestiä ] +] Piilota ]
<Ristusperkele>

Koska ette nauraneet tälle ensimmäisellä kerralla, niin pakotan tämän teille uudestaan:

"Burt Reynolds menehtyi syyskuun alussa sydänkohtaukseen. Konna ja koukku -tähti ei ollut ehtinyt kuvata kohtauksiaan Quentin Tarantinon Once Upon a Time in Hollywood -elokuvaan sitä ennen."

https://muropaketti.com/elokuvat/elokuvauutiset/burt-reynolds-kuoli-ennen-quentin-tarantinon-elokuvan-kuvauksia-nyt-tilalle-loydettiin-uusi-nayttelija/

8 viestiä ] +] Piilota ]
<Ristusperkele>

Ostinpa kerran sian säkissä. Hyvä sika ja kelpo säkki, hyvät kaupat, ryöstö, kuten puhuvat tuolla parempain maailmassa. Avasin possun vatsan kautta ja nyljin nahkat päältä. Lihat laitoin uuniin kuin jouluna ainakin. Maksan vaihdoin omaani ja muun söin. Nahkasta tein viitan itselleni. Se puki ylleni kuin luonnonsuoli. Tunsin olevani jotain suurempaa uuden viittani alla. Tunsin paremmuutta, paremmuutta muita kohtaan. Viittani otti pilkat vastaan kuin panssari luodin. Olinhan minä nahkani luonut, mutta en koskaan vielä tällä tavalla. Tunsin löytäneeni paikkani maailmassa, mutta sen ei ollut tarjoaman helpointa pestiä. Minun tulisi suojella niitä, joita kohtaan tehdään väärin. Olla heidän suoja, joiden päälle heitetään pahaa oloa kuin lokaa. Palvella heitä, jotka palveluksiani eniten tarvitsivat. Tai eniten niistä tarjoaisivat. Olin löytänyt kohtaloni. Tästä iään minut tulkoon tuntemana Siannahkaviittana, parempiosaisten parantajana, kaiken saaneiden kantajana.

Oli sateinen yö, päivystin näitä katuja paraatipaikalta, valomerkittömän kulmakuppilan terassilla. Kaupunki saisi nukkua yönsä rauhassa. Uransa ehtoota nauttiva arpinen happo makasi luottotiedottomana keskellä katua vailla mitään kosketusta todellisuuteen vieden niin suurta pinta-alaa kuin tuolla ulottuvuudella oli mahdollista. Juttua kerrottiin että hän suostui nielemään pikkurahaa kunhan sai sitten pitää ne, eikä toisaalta monet niitä olisi takaisin pyytäneetkään. Lieneekö siitä lempinimensä “Pajatso”. Minulla ei ollut mitään syytä puuttua tilanteeseen, sikäli että hän ei ollut nuori eikä nainen. Otin toisen pitkän huikan vielä kun juoma oli jäähtynyttä. Seurueessa hääräili tämä vanha ralli, joka oli tökkinyt itseään kuin masokistinen voodoo-nukke, kertoen aina samaa tarinaa, kuinka hänen asunnollaan käyneet huumekoirat virkosivat koomasta vasta viime viikolla. Ne olivat vironneet vasta viime viikolla koomasta jo viimeiset kolme vuotta, mutta minä rakastan halpoja valheita, sellaisia joista kertoja ei itsekään enää muista tai edes välitä. Valheet ovat rakentaneet tämän maailman, ilman niitä jeesustelisimme edelleen luolissamme kyräilemässä väärintekojamme. Kertokaa, jos olen väärässä, mutta valheet ovat tuoneet meidät tänne, missä nyt olemme.

Kuulin naisen huudon kadulta, ja sikäli kun rahat ja piikki jokaiseen joka olisi talousvajettani pystynyt paikkamaan, oli loppu, nostin perseeni terassin jakkaralta ja legenda kertoo että näkivät vain siannahkaviitan vilahtavan kun olin jo poissa. Juoksin porttikonkiin vain hieman verta piereskellässäni alushousuihini ja otin heti tilanteen hallintaan. Mies väitti heidän olevan pariskunta, mutta kummasti humaltunut käsi ei löytänyt avaimelle reikää alaovesta. Hieman kauempaa kuului jälleen huutoa, tällä kertaa kovemmin, mutta en minäkään joka paikkaan repeä. Tämänhetkinen tilanne oli selvä yritys maata väkisin tämä viaton neito, vaan sitä en tulisi sallimaan, en niin perkeleessä kuin nimeni on Siannahkaviitta. Kaappasin neidon pedon kynsistä viittani suojiin ja juoksin kadun yli kaupungin puiston nurmelle. Tämä irstailia juoksi perässä murhankiilto silmissään, ja vasta silloin ymmärsin millaisessa vaarassa neito oli. Juoksin neito harteillani vanhan kaupunginteatterin takaa, oikaisten kadun yli ja vieden hänet entisen juna-aseman pihaan. Hän oli järkytyksestä taantunut, mikä hänelle suotakoon, tuollaisen roiston pinteessä heikompikin antaisi itsensä pyörtyä. Kannoin neidon läheiseen pusikkoon ja otin palkkioni.

Sikavaistoni kuuli sireenit ja uudelle asemalle pysähtyvän junan jarrut. Hyvä on, virkavalta hoidelkoot moisen kuonan, armo oikeudesta, kuten sanovat, minun oli hypättävä junaan, minua tarvittaisiin pian taas muualla.

5 viestiä ] +] Piilota ]
<Ristusperkele>

Tosi kiva ko luonto alkanu ihan tosissaan kukkimaan ja nyt ulkona haisee taas kaikkialla ihan värmeelle.

5 viestiä ] +] Piilota ]