Amerikan ihannointi juontaa juurensa 90-luvun juppien jälkeläisistä.
Silloin mutikaiset ostattivat duunari-isällään kaikki muodin oikut. Kotiäidin hieroessa naamaansa yvesrokkerin ihmesalvoja.
Tilattiin Tekniikan Maailma ja Tieteen Kuvalehti, mutta ainoa johon keskittymiskyky riitti oli Seitsemän Päivää lokajulkaisu.
Koulussa ei opinnot kiinnostaneet, vaan tärkeämpää oli olla cool yo-yo:a pyöritellen Nintendo-kerhossa.
Kun Amerikka ei enää ollutkaan se kovin juttu, niin nämä underground vässykät lähtivät onanoimaan animen tahtiin.
Nyt nämä milleniaalit, poneille ja sarjakuville runkkaavat ovatkin onnellisessa asemassa, koska korona ei sinne kellariin yllä.
Mites sitten, kun se eläkkeellä oleva äiti siivotessaan woltin tuomia pakkauksia tartuttaakin tähän omasta mielestään yhteiskunnan moraaliseen tukipilariin tartuttaakin koronan ja lopulta kuolee riskiryhmään kuuluvana. Ei ikäihmisenä, vaan omatoimisella toiminnallaan ylipainoisena, diabeetikkona, sydän-ja verisuonitautien onnellisena kantajana heittää sen viikkoja pesemättömän lusikan nurkkaan?
Kuka jää kaipaamaan?